”Rockelämäntapaa voi jatkaa tiettyyn pisteeseen asti, ja jossain kohtaa on vain valittava: joko lopettaa sen tai kuolee” – haastattelussa Sólstafir

Sólstafir on peräisin tulen ja jään maasta. Viimeisen 20 vuoden aikana omaperäinen yhtye on käynyt läpi yhtä suurten äärimmäisyyksien täyteisen tarinan. Jotta voisimme ymmärtää paremmin tätä kaikkea, Inferno matkusti Hin helga kvöl -albumin julkaisun kynnyksellä vieraaksi Islantiin.

26.01.2025

On lähes täysin hiljaista. Ympärillä kuuluu vain meren aaltojen vaimeaa kuohuntaa. Vähän matkan päässä aallonmurtajien keskellä Grótta-saaren majakkaan paistaa aurinko. Olemme Seltjörnin rannalla, lähellä Reykjavikia. 

Sólstafir on treenannut toistakymmentä vuotta kivenheiton päässä tästä sanoinkuvaamattomasta maisemasta. Kun laulaja-kitaristi Aðalbjörn ”Addi” Tryggvason ja kitaristi Sæþór Maríus ”Gringo” Sæþórsson istahtavat lähirantansa kivetyksille, tunnelma on merkitsevän seesteinen. Kumpikaan ei tosin tiedä, millaisia ajatuksia tilanne minussa herättää. 

Kerron kaksikolle, että hetki on kuin täydellinen vastakohta ensimmäiselle kohtaamisellemme. Kun Sólstafir julkaisi vuonna 2009 eräänlaisen läpimurtoalbuminsa Köldin, rupattelimme albumista Helsingin Ravintola Ilveksessä. Sólstafir oli ollut olemassa puolitoista vuosikymmentä ja tunsi itsensä pysäyttämättömäksi. 

Haastattelu oli silkkaa kaaosta. Kukin pöydässä istunut joi vähintään tuopillisen jokaista kysymystä kohden. Vaikka Sólstafirin syvimpään olemukseen kuului jo tuolloin tietynlainen karunkaunis henkisyys ja alkukantaisuus, monet vakavatkin aiheet kuitattiin lähinnä röhönaurulla ja keskinäisellä huulenheitolla.

Syyskuussa 2024 olen matkustanut Islantiin varta vasten Sólstafirin luokse. Addi on juuri lopettanut työpäivänsä paikallisradiossa ja aikoo noutaa tyttärensä päivähoidosta heti haastattelun jälkeen. Gringo ottaa henkosia sähkötupakastaan ja hymähtelee, ettei viikonlopulle ole minkäänlaisia suunnitelmia.

Addi on kaksikosta se puheliaampi, tajunnanvirtamaisemmin asioita pyörittelevä johtohahmo, kun taas Gringo laukoo onelinereita juuri niissä kohdissa, joissa tarvitaan joko raakaa realismia tai pientä kevennystä. Kuvio ei ole muuttunut tuumaakaan siitä, kun miehet olivat haastattelupöydässä tuhannen kaljoissaan.

Siitä, kun Sólstafir julkaisi Masterpiece of Bitterness -debyyttinsä vuonna 2005, on muuttunut kaikki. Toisaalta ei ole muuttunut mikään. Yhtye tekee edelleen musiikkia, joka on niin alkukantaisen runollista kuin röyhkeän metallista. Samaan tapaan Addin ja Gringon puheissa on syvyyttä mutta myös virnettä.

Syntyneet ironiantajuisiksi

Istuessamme Addin ja Gringon kanssa syvää rauhaa huokuvan merenrannan äärellä on helppoa hymyillä mielikuvalle, joka meillä suomalaisilla usein on Islannista ja sen luonnonvoimista.

Ensimmäisenä maasta tulevat mieleen loputtomat jäiset erämaat, hetkenä minä hyvänsä purkautuvat tulivuoret, korkeat vuorenhuiput ja arvaamattomat kuumat lähteet. Islantilaiset elävät luonnonmullistusten keskellä ja ovat tahtomattaankin koko ajan lähellä sitä tosiseikkaa, että ihminen on maailman keskellä hyvin pieni olento.

Suomi on tähän verrattuna rauhan ja turvallisuuden tyyssija. Kyllähän meilläkin muutamia syysmyrskyjä koetaan ja keväisin saattaa Pohjanmaalla tulvia, mutta pikkuruisia maanjäristyksiä voi tuskin aistia edes astioiden helinänä pöydillä. Sekä kuumin kesä että kiperin talvi ovat loppupeleissä luonteiltaan melko lempeitä.

– Koko islantilaisuuden voi kiteyttää siten, että meillä on DNA:ssamme jonkinlainen kyky elää traumojen kanssa ja jopa nauraa niille, koska ihmiset täällä ovat eläneet kaukaisista esi-isistämme lähtien epävakauden keskellä, Addi pohtii maansa sijaintia kirjaimellisesti kahden mannerlaatan välissä – paikassa, jossa ei oikeasti kannattaisi edes asua.

– Kun tätä maata alettiin asuttaa, talvet olivat pitkiä ja ankaria, maanjäristyksiä oli jatkuvasti ja myrkyllisiä kaasuja kaikkialla, laava muovasi yhä maata eikä kenelläkään ollut tarpeeksi syötävää. Juuri kun sai kerättyä itselleen tarpeeksi karjaa tai vaikka kultaa, saattoi menettää sen hetkessä. Islantilaiset ovat oppineet elämään tällaisen kanssa.

Gringo lisää, ettei tällaisissa olosuhteissa voi elää, jollei suhtaudu kaikkiin vaaroihin pienellä ironialla. Vaihtoehtona olisi jatkuva pelko ja paniikki, millä ei päästä pitkälle. Elämälle nauraminen on terveellisempää ja auttaa selviytymään.

– Itsenäistyimme vasta, mitä, 80 vuotta sitten, joten tämä maa ja me nykyislantilaiset olemme kuin teini-ikäisiä, jotka ovat vasta saaneet käsiinsä äitinsä luottokortin ja haluavat kokea kaiken, Addi jatkaa.

– Islanti oli pitkään paikka, jossa vain kasvatettiin lampaita ja piehtaroitiin niiden paskassa. Kaikki muuttui 1940-luvulla, kun britit ja amerikkalaiset tulivat tänne ja rakensivat kunnon teitä, jolloin meistä tuli väistämättä ainakin osittain länsimaisia. Siitä on niin vähän aikaa, ettei islantilaisuus ole kadonnut meistä vielä yhtään mihinkään.

Islantia on helppo romantisoida. Nämäkin viisi päivää, jotka vietin maassa, olivat kaikki täydellisen aurinkoisia ja lempeitä, mikä saa Gringon ja Addin nauramaan, että koko kesä oli pelkkää sadetta.

– On hauskaa, että sää täällä on tasaantumassa. Kesät eivät ole kovin kuumia eivätkä talvet edes yhtä kylmiä kuin Suomessa. Mutta se, mikä hävitään säiden äärimmäisyydessä, näkyy ihmisten polarisaatiossa, Addi hymähtää.

– Tästä maasta on tulossa eräänlainen äärimmäisempi pienoismalli maailmasta. Haluamme kuvitella, että olemme erilainen, irrallaan maailmasta oleva kansa, mutta emme me ole. Talousasiat ovat ihan päin helvettiä, huumeita on enemmän kuin ikinä, politiikka vain kärjistyy ja tuntuu kuin olisimme kansana kärkevämpiä kuin koskaan aiemmin.

Reilun 120 000 asukkaan pääkaupunki Reykjavik kasvaa pikkuhiljaa isommaksi ja isommaksi, mutta suurin osa Islannista on yhä erämaata. Sólstafir-kaksikko sanoo pitävänsä siitä, että kaupungin sykkeestä pääsee kymmenessä minuutissa luonnon keskelle.

– Tästä maasta voi tulla tulevaisuudessa kirjavampaa taidetta, koska kaupungistumisen ja luonnon suuri kontrasti on myös inspiroivaa, mutta meidänkin kohdallamme tämän ymmärtäminen vaati laajempaa perspektiiviä, Addi sanoo.

– Minä en ymmärtänyt helvettiäkään siitä, millainen maailma oikeasti on, ennen kuin lähdimme täältä parikymppisinä maailmalle. Mietin joka paikassa, että voiko elämä olla oikeasti tällaista, Gringo toteaa.

– Meidän piti mennä ääripäästä toiseen eli islantilaisista pikkukaupungeista amerikkalaisiin suurkaupunkeihin asti ja juopoteltava itsemme tärviölle, ennen kuin itsekään oikein ymmärsimme, mitä islantilaisuus on, Addi lisää.

Hyökkäys mantereelle

Sólstafirin historiaa kiikaroidessa sen poimuista löytyy niin vastuutonta sekoilua kuin todella syvälle ulottuvaa aistillisuutta. Sólstafirin musiikki puolestaan yltää runollisen kauniista mielenmaisemasta törkeään rock’n’rolliin nahkahousuineen ja ketjuineen.

Palaamme 2000-luvun alkuun. Sólstafir oli toiminut seitsemän vuotta, kun pieni saksalainen levy-yhtiö Ars Metalli julkaisi bändin debyytin Í blóði og andan (2002). Albumi sisälsi black metalia islantilaisella otteella.

Addi muistelee bändin kuvitelleen, että nyt matka rocktähteyteen on alkanut.

– Luulimme niin ainakin siihen asti, kun Ars Metalli meni noin puolessatoista viikossa konkurssiin, ja mikä parasta, Í blóði og anda -cd:t olivat nurin ajaneen rekka-auton kyydissä ja levyt levisivät pitkin saksalaista moottoritietä.

– Kesti tovin ennen kuin saimme uuden levytyssopimuksen, ja vieläpä Suomesta, Spikefarmilta. Sitten luulimme taas, että matkamme rocktähteyteen alkaa, mutta eihän se ihan niin nopeasti tapahtunut. Olimme kuitenkin aika röyhkeitä ja lähdimme Islannista Eurooppaan sellaisella asenteella, ettei mikään voi pysäyttää meitä.

Spinefarmin alamerkille Sami Tenetzin hoteisiin päätyminen ei tapahtunut siten kuin voisi kuvitella. Tarina ei mennyt niin, että bändi lähettää levy-yhtiölle demon, joka herättää kiinnostuksen ja bändi kiinnitetään. Addi muistaa asioiden kulun hyvin. 

– Ensimmäinen keikkamme ulkomailla oli jonkin tuntemattoman paikallisen bändin lämppärinä Kööpenhaminassa. Sattui käymään niin, että hyvä ystävämme Mat McNerney [Hexvessel, Grave Pleasures] suorastaan pakotti Samin tulemaan keikallemme ja vakuutti, että jos hän ei sainaa meitä, joku muu taatusti tekee sen.

– Sami oli kyllä jo kuullut meistä – muutaman minuutin ajan. Olimme lähettäneet hänelle demon, muttemme saaneet mitään vastausta. Hänellä oli tapana ajaa ympäriinsä autolla, joka oli täynnä demokuoria. Hän kuunteli musaa hetken aikaa, ja jos bändi ei tehnyt vaikutusta, demo lensi ikkunasta. Meidän mukaan lukien.

Tenetz kuunteli kuitenkin McNerneyn neuvoa ja saapui Kööpenhaminaan. Sólstafir soitti 20-minuuttisia kappaleitaan, joissa oli yksi tai kaksi riffiä, ja keikan päätteeksi bändi tuhosi rumpusetin. Tenetz tarjosi bändille levytyssopimusta jo samana iltana.

– Olimme Spikefarmin ensimmäinen ulkomainen bändi. Samista oli hauska läppä sainata islantilaiset juntit ja tehdä jotain sellaista, mistä hänen pomonsa eivät varmasti tykkäisi, Addi virnistelee.

– Soitimme Spinefeastissä Nosturissa ja tunsimme kuin olisimme olleet Mötley Crüe soittamassa Vatikaanissa. Suomalaiset bändit kuulostivat ja näyttivät suomalaisilta, ja me emme sopineet lainkaan joukkoon. Meille tultiin sanomaan, että näytämme oudoilta. Kohautimme olkapäitämme ja kuittasimme takaisin, että TE näytätte oudoilta.

Islannista Europpaan lähteneet ”cowboyt” tunsivat arvostavansa mahdollisuuttaan enemmän kuin monet Vanhan mantereen bändit. Levyn tekemisestä ja kiertueista otettiin irti kaikki. Maailma oli Sólstafirin osteri.

– Kun ryyppäsimme Moonsorrow’n ja Finntrollin kanssa ja rundasimme Swallow the Sunin mukana, tiesimme että jokainen keikka on soitettava täysillä, jokaisten jatkojen on jatkuttava aamuun asti ja hetki on NYT.

– Yhtäkkiä islantilaiset juntit hengasivat Spinefarmilla työskennelleen Teemu Suomisen johdolla Helvetin enkeleiden kanssa, ja kaikki mitä tapahtui Suomessa, oli vasta alkua sille, mitä tapahtui kun lähdimme maailmalle. Yhtäkkiä emme pitäneet mitään tapahtunutta kovin kummallisena. Olimme syntyneet siihen elämään.

Kuin rock’n’rollin käsikirjasta

Sólstafirillä oli 2010-luvun taitteen molemmin puolin aivan sekopäisen bändin maine.

Aina kun islantilaiset saapuivat Suomeen, saattoi olla varma, että murskaavan tiukasta metallikeikasta tulisi seuraamaan päihtynyttä sekamelskaa ja jos jonkinlaisia seikkailuja. Kaikki seurasi rockelämän vanhan liiton oppeja.

Too much drinking and no thinking, Gringo lohkaisee hetken hakemansa englanninkielisen sananparren voimin.

– Hotellissa Helsingissä saman kerroksen kolme perhettä jouduttiin evakuoimaan, koska metelöimme ja paskoimme paikkoja. Tavaroita lenteli parvekkeelta ja muuta sellaista pientä. Tuo kaikki jatkui vuosia. Illasta toiseen. Kasettimme jäi junnaamaan varsin pitkäksi aikaa paikoilleen, Addi myöntää. 

Addi ruuvasi korkin lopullisesti kiinni joulukuussa 2013. Siihen mennessä raju rockelämä oli muuttunut koko ajan vain äärimmäisemmäksi, eikä kyse ollut Addin mukaan enää hauskanpidosta vaan silkasta turhasta itsetuhoisuudesta. 

– Kun elimme niitä järjettömimpiä vuosia, minulla ja meillä ei ollut minkäänlaista kontrollia, laulaja-kitaristi kertoo. 

– Kun olimme kiertueella, ryyppäsin koko ajan aamuun asti, ja päälle käytin kaikenlaista kamaa. Rock’n’rollilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Todellisuus on lasten viemistä päiväkotiin, laskujen maksamista ja illallisen valmistamista. Rock ja todellisuus eivät sovi yhteen. Eivät varsinkaan siinä kohtaa, kun ikää kertyy vähän enemmän. 

Päihteiden ja rock’n’rollin kimppaa romantisoidaan liikaa, Addi lisää aiempiin toteamuksiinsa ja naurahtaa sitten, että hän soittaa yhä rockia, pukeutuu nahkahousuihin ja tekee musiikkia. Jopa innokkaammin kuin ollessaan sekaisin. 

– Näen asian niin, että tuota elämäntapaa voi jatkaa tiettyyn pisteeseen asti. Äläkä ymmärrä väärin, se on aikansa ihan saatanan hauskaa, mutta jossain kohtaa on vain valittava: joko lopettaa sen elämäntavan tai kuolee. 

– Alexi Laiho kuoli. Jeff Hanneman kuoli. Aika moni muukin on kuollut. Minä en halunnut kuolla, joten nyt olen pienen tyttären isä, kierrän yhä Sólstafirin kanssa ja teen pääni selvitettyäni mielestäni parempaa musiikkia. Muistelen vanhoja hyvällä, mutten ikävöi niitä. 

– Voin heittää ihan kaikille haasteen, ja jokainen siihen osallistuva saa puhelinnumeroni: Yrittäkääpä juoda pari viskipulloa ja polttaa pari asia tupakkaa päivässä ja käyttäkää siinä sivussa vähän huumeita. Jatkakaa sitä kuusi viikkoa putkeen ja soittakaa minulle, millainen olo teillä on. Jos olonne on kuninkaallinen, nostan teille hattuani! 

Miksi tällaista elämäntapaa sitten ihaillaan? Miksi me tavallisen tylsää arkea elävät haluamme nähdä, kun joku toinen toimii kuin huomista ei olisikaan ja tuhoaa siinä samalla itsensä? 

Addilla on tästä vahva teoria, joka liittyy siihen, miten iso osa elämää uskonto on maailmalla verrattuna Pohjolan verrattain pakanalliseen elämäntapaan. 

– Ihmisillä on aina ollut erilaisia jumalhahmoja. Lukemattomia jumalia. Jossain vaiheessa keksittiin hahmo nimeltä Jeesus, josta maalattiin kuva palvottavaksi. Sitä hyveellistä hahmoa onkin sitten palvottu tuhansia vuosia. 

– 1900-luvulla hyveet alkoivat riittää. Tuli Little Richard. Ihan hullu tyyppi! Ja Jerry Lewis. Täysin pöljä. Tai vaikka Chuck Berry. Järjetön sekoilija. Kun yksi tyyppi oli ollut kansan silmissä hullu, kaivattiin lisää bonscotteja ajamaan moottoripyörällä kiviseinän läpi, koska se oli jotain täysin päinvastaista kuin kristillinen elämä ohjeistaa. 

– Led Zeppelin, Deep Purple, Motörhead… lista jatkuu. Nämä tyypit eivät pukeutuneet siististi, muistaneet pöytätapoja, kiittäneet Jumalaa tai välittäneet helvettiäkään mistään. Heidän pukeutumisensa oli viskiä nahkatakeilla ja -housuilla. Se vaikutti kielletyltä, ja kaikki mikä on kiellettyä, on kiihottavaa. Se on osa rockmyyttiä. 

Elämää myytinmurtajina 

Toinen vanha rockmyytti kertoo, että kaikki parhaat levyt on tehty päihteiden vaikutuksen alaisena. En joudu edes vääristelemään totuutta, kun totean Addille ja Gringolle, että Sólstafirin kohdalla tilanne on ollut päinvastainen. 

Selvinpäin tehdyt albumit kuten Ótta (2013), Berdreyminn (2017) ja nyt julkaistu Hin helga kvöl (2024) ovat yhtyeen terävintä kärkeä.

– Sitä paitsi tuo myyttihän on hevonpaskaa, Addi sanoo ja lisää, että vaikkapa Mötley Crüen paras albumi Dr. Feelgood (1989) ja Red Hot Chili Peppersin Blood Sugar Sex Magic (1991) syntyivät vieroituksen jälkeen.

– Teimme Svartir sandar -albumin [2011] kolmessa kuukaudessa. Olin tullut isäksi, vein lapsen aamulla päiväkotiin, teimme levyä iltapäivään asti ja hain lapsen päiväkodista heti sen jälkeen. Ei sekään elämänvaihe siis ollut mitään levyn kirjoittamista sekaisin, Gringo toteaa.

– Tosin äänitysvaiheessa olimme sitäkin enemmän pihalla, Addi muistuttaa.

– En muista siitä mitään. Se oli pohjakosketuksemme. Levy-yhtiö oli investoinut huolella, jotta saimme tehdä levyn Fredrik Reinedahlin kanssa, ja miten palkitsimme hänet? Tyyppi odotti joskus kokonaisia työpäiviä meitä paikalle.

Addi palaa mainittuun rockmyyttiin ja tähdentää, ettei Sólstafir ole ikinä säveltänyt mitään päissään.

– Köld ja Svartir sandar äänitettiin kännissä kuin käet, mutta niiden musiikki? Ehkä meilläkin oli jonkinlainen raja, jota emme halunneet ylittää, ja arvostimme omaa musiikkiamme niin paljon, että emme sotkeneet siihen päihteitä.

”Elämän suurin vapaus on olla vapaa muiden mielipiteistä”, Addi jatkaa yrittäessään avata sitä, millaista oli kuulua ”hulluun bändiin”, jonka oletettiin olevan raitistumisen jälkeenkin osa rockmyyttiä.

– Tiedän kokemuksesta, että moni alkaa pitää outona tai vierastaa tyyppiä, joka lopettaa juopottelun. Arvaa mitä? Minä olin yksi vinoon katsojista, kun juopottelin.

Addi jatkaa lakanneensa välittämästä ulkopuolisista mielipiteistä hyvin nopeasti.

– Tiesin, että rakastamme yhä eniten sitä, kun kytkemme kitarat kiinni vahvistimiin ja soitamme rock’n’rollia. Kun siihen voi yhdistää juttelemisen fanien kanssa, maailman näkemisen ja sen, että tuosta kaikesta oikeasti muistaakin jotain, voin sanoa kokemuksen olevan jotain ihan erilaista.

– Mikään määrä rahaa maailmassa ei saisi minua palaamaan siihen, kun valvoin ympäri vuorokauden, join koko ajan, poltin ketjussa, menetin ääneni, keikat kärsivät ja kaiken sen hauskan keskellä huusin sisäänpäin. Kaipaanko joitakin juopottelukavereitani? Totta kai. Mutta se elämäntapa sisälsi myös toksisuutta.

Tämän myötä esiin nousee Sólstafirin alkuperäisen rumpalin Guðmundur Óli ”Gummi” Pálmasonin erottaminen yhtyeestä vuonna 2015. Tavallaan. Addi pohtii yhtyeen kokoonpanon merkitystä, muttei mainitse ex-rumpalia nimeltä.

– Olen tiennyt pitkään, että tulen aina tekemään musiikkia, mutta totta puhuakseni en ollut varma, voiko Sólstafir olla Sólstafir muuten kuin ihan tietyllä kokoonpanolla. Kemiat ovat bändissä kaikki kaikessa, hän pyörittelee.

– Kuvittele, että bändi on koti. Millaista on, kun vieras ihminen muuttaa samaan taloon, jossa asut perheesi kanssa? Et voi tietää, peseekö tämä tyyppi vessan tai tiskaako hän, toikkaroiko hän kotiin aamuyön tunteina tai kuorsaako hän. Bändin tapauksessa tarkoitan näitä samoja asioita sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti.

– Bändi ei ole sen kummempi asia kuin mikään muukaan yhteisö tai ystävyyssuhde. Tietyt elämänvaiheet eivät jatku ikuisesti. Ihmiset muuttuvat. Eron tekee se, että musiikin kutsu voi joskus olla niin voimakas, että pystyäkseen ilmaisemaan itseään on tehtävä uhrauksia. Joskus tämä kaikki vie ihmisiä rajustikin aivan eri suuntiin.

Yhä islantilaisempia säveliä

Kun sólstafirlaiset jättivät päihteet joko kokonaan tai lähes täysin taakseen, yhtyeen musiikki alkoi olla keskittyneempää. Nyt hetki tallentuu kirkkaasti. Ennen se taltioitui sumeasti.

Addi löytää tälle vertauskuvan osoittamalla tyynen auringonpaisteista merta.

– Musiikin tekeminen on yhtä muuttuva asia kuin sää. Jos istuisin täällä yksin akustisen kitaran kanssa tätä maisemaa tuijottaen ja kirjoittaisin laulun, siitä tulisi hyvin todennäköisesti jotain lämminhenkistä ja onnellista. Tunnin päästä täällä saattaa sataa vaakatasossa, ja sitten kirjoittaisin jotain erittäin päinvastaista.

– Sitä ei voi ennustaa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Paras musiikki syntyy kun vain tekee, ja siihen saattaa vaikuttaa fiilis, eilen katsottu elokuva, isän kuolema aamulla, viikonloppu Meksikossa tai viikko vaeltamassa… Kun sen tallentaa suoraan, sellaisenaan, siinä sinulla on aitoa, todellista musiikkia.

Gringo hymähtää, ettei ole hyvä ilmaisemaan itseään sanoin. Siksi hän sulkee silmänsä, näppäilee kitaraa ja yrittää löytää sävelen, joka tuntuu oikealta. Sitten hän lähettää kappaleen Addille ja katsoo, miten laulaja sen tulkitsee.

– Minua huvitti se, miten paljon enemmän meillä oli aikaa ihan vain fiilistellä asioita, elämää ja kotimaatamme koronavuosina, kun emme voineet tehdä oikein mitään muutakaan, Addi sanoo.

– Kaikki oli jotenkin keskittyneempää kuin koskaan aiemmin. Viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana olen tavallaan oppinut kirjoittamaan ”islantilaisemmin”, mitä se nyt milloinkin tarkoittaa.

Jos ikä on tuonut Addille ja kumppaneille viisautta musiikin suhteen, joukko on oppinut luottamaan myös vaistoihinsa enemmän kuin aiemmin. Vaikka se on ollut kuulijoille haastavaa, Sólstafir haluaa mennä kohti outoutta.

– Svartir sandar -albumilta irrotettu Fjara oli kuin bändimme Nothing Else Matters. Mietimme noin sekunnin, että se on liian lälly kappale, ja päätimme sitten, että juuri siksi julkaisemme sen ensimmäisenä singlenä. 

– Aika moni toivoi, että olisimme jatkaneet pidemmälle siihen suuntaan. Se oli momentumimme. Olisimme voineet tehdä tästä kaikesta vielä suurempaa. Vaan mitä me teimme? No, Ótta-albumista tuli tietenkin entistä raskaampi. Sotkimme mukaan banjoa ja rikkinäistä pianoa ja teimme taas alitajuisesti kaupallisen itsemurhan. Siitäkin pidettiin!

Islannista tulee paljon erilaista musiikkia, mutta maan artisteja ja yhtyeitä yhdistää ainakin yksi asia: monet niistä ovat varsin epätodennäköisiä menestyjiä, jotka onnistuvat löytämään tiensä ihmisten sydämiin erikoisilla tavoilla.

Kenellekään tuskin tarvitsee mainita erikseen Björkiä. Kun miettii hänen levyjään ja laulutapaansa, on vaikea uskoa, että hänen nimensä tuntevat miljoonat ihmiset. Entäpä Sigur Rós? Instrumentaalista sinfonista post-rockia tekevä yhtye on saavuttanut mammuttimaisen statuksen tekemättä lainkaan kompromisseja.

Sólstafirin tarina ei ole ainakaan sen todennäköisempi: äärimetallia, jyrkkää post-rockia, heavy metalia ja islanninkielisiä lyriikoita viljelevän bändin ei voisi kuvitella kiertävän maailmaa soittamassa suurille ihmisjoukoille.

– Hauskaa tässä on, että kun soitimme 90-luvulla erittäin tavallista black metalia, kukaan ei ollut kiinnostunut meistä. Vasta kun aloimme laajentaa ilmaisuamme, kaikki höristelivät korviaan, Addi sanoo.

– Se oli meille ihan luonnollista. Islantilainen mieli toimii kuin nousu- ja laskuvesi. Jos black metal oli nousuvetemme, sitä oli seurattava laskuvesi, ja siksi jo toinen levymme oli jotain ihan muuta. Veressämme on jotain tuollaista, eri kausia ja voimia, emmekä edes yritä vaimentaa niitä mitenkään.

Itkua ja naurua

Seuraavan askeleen Sólstafirin luova voima otti poikkeusaikoina 2020–2022. Mikään maa ei välttynyt koronakurimukselta tai nyt jo etäisiltä tuntuvilta sulkutiloilta kokonaan, mutta harvaan asutussa Islannissa elämä jatkui lähes entiseen tapaan.

Sólstafir-miehistö etsi itselleen ”oikeita töitä”, mikä oli Addin mukaan hyväksi bändille. Addista itsestään tuli isä, hän aloitti työt paikallisradiossa ja työsti samalla musiikkia tulevalle crust punk -levylleen, Ragnar Zolbergin kanssa perustetulle Isafjørdille ja tietysti Sólstafirille. Hän löysi itsensä kasvokkain menneisyytensä kanssa.

– 2019 kiersimme Köld-albumin kymmenvuotisten kunniaksi ja aloimme soittaa Pale Rideria ja muita vanhoja, todella raskaita kappaleitamme. En sano, että löysimme ne uudelleen, mutta niitä oli hauskaa soittaa, Addi kertoo.

– Voi olla, että ajattelimme alitajuisesti, millaista olisi kirjoittaa heavy metalia, joka on muuten meille tänä päivänä todella löyhä käsite. Köld kirjoitettiin 17 vuotta sitten, mistä on aivan helvetin kauan, ja olimme silloin aivan eri ihmisiä. Rakkautemme heavy metalia kohtaan ei ole kuitenkaan ikinä kadonnut.

– Ei meistä mitään Judas Priestiä taida ikinä tulla? Gringo hörähtää samalla kun Addi vertaa, että Sólstafir ehti vaellella viidentoista vuoden ajan Islannin autiomaissa, mutta nyt oli aika palata myrskyisille jäätiköille.

– Niin, ihan kuten meillä on tapana, Hin helga kvölistä ei tullut mitään heavy metal -albumia, vaan levyltä löytyy Sólstafir-mittapuulla sekä War Ensemble että Seasons in the Abyss, jos viittaus Slayerin viidenteen albumiin sallitaan, Addi naureskelee. Gringo virnuilee, että jos viitettä ei sallita, hän lähtee kävelemään.

Ótta-albumin Sólstafir-teesinä oli katsoa, mitä yhtyeen soundille tapahtuu runsaiden jousien ja pianojen äärellä. Se sopi albumin pohdiskelevaan seesteisyyteen täydellisesti. Kokeiluja löytyy läpi yhtyeen historian Óttan banjoista Köldin Hammondien kautta Svartir sandarin kuoroihin, eikä Hin helga kvöl ole tässä mielessä poikkeus.

– Kirjoitettuamme levylle aika paljon riffivetoisia kappaleita veri alkoi vetää ihan eri suuntaan, ja sitten päähäni pinttyi hirvittävä ajatus, että mitä jos kirjoittaisimme kappaleen saksofonille, Addi kertoo.

– Olemme aika outoja tyyppejä. Pidämme oudoista asioista. Rakastamme outoa musiikkia. Siispä uudella levyllä on seitsenminuuttinen saksofonisoolo. Ja se kuulostaa ihan Sólstafirilta. Kuml (forspil, sálmur, kveðja) -kappale tuntui hullulta idealta. Joltain sellaiselta, mitä ei missään tapauksessa saisi tehdä. Eli se piti tietenkin toteuttaa.

Hin helga kvöl pohtii Addin mukaan kuolemaa, menetystä ja luopumista, mutta heti seuraavassa kappaleessa saatetaan roiskia menemään heavy metalin hengessä ja aiheet ovat pinnallisia, kuten elämäkin toisinaan.

Laulaja-kitaristi hieroo partaansa ja myhäilee, että jonkun mielestä itkua ja naurua ei saisi sotkea samalle levylle.

– Katso kappaleiden nimiä: Hún andar, ”She Breathes”. Hin helga kvöl, ”My Holy Suffering”. Blakrakki, ”Black Dog”. Sálumessa, ”Mess of the Soul”. Vor ás, ”Main God”. Freygátan, ”Battleship”. Nú mun ljósið deyja, ”Now the Light Will Die”. Kuml (forspil, sálmur, kveðja), ”Year (Foreplay, Psalms, Greetings)”. Aika runoilua ja aika rockia, vai mitä?

Addi jättää mainitsematta kappaleen Grýla, joka kertoo hänen mukaansa islantilaisesta joulumuorista, joka tarinan mukaan syö lapsia. Se jos mikä on rock’n’rollia ja korostaa entisestään albumin vahvoja kontrasteja. 

– Valitsin silti levyn nimeksi Hin helga kvöl, koska elämä on kärsimystä. Ihminen kärsii, luonto kärsii ja koko elämän kiertokulku on kärsimystä. Siksi albumin kansi on raamatullinen. Siksi nimessä puhutaan pyhästä kärsimyksestä. 

– Meillä islantilaisilla vain on tapana suhtautua kaikkeen virnistellen. Albumilla on kaikenlaisia kappaleita kitkerästä Hún andarista rockrykäisy Freygátaniin, koska elämä voi olla aivan saatanan tuskaista ja elämme tässä maassa luonnon armoilla, mutta mitä sitten? Sen vuoksi, mille ei voi mitään, ei kannata itkeä, vaan vähän nauraa. 

Toteutumattomat rockunelmat 

– Me emme ota mitään itsestäänselvyytenä. 

Addi alkaa koota yhteen kaikkea sitä, mitä olemme hiljaisella rannalla keskustelleet. Kuten ihan alussa tuumailimme, jopa Sólstafirin on pitänyt opetella asiat kantapään kautta. 

Addi palaa siihen, että jossain vaiheessa kaikki kummallinenkin alkoi muuttua Sólstafirille tavalliseksi arjeksi. Kun bändi lähti kiertämään pakettiautolla Suomea, eteni siitä Los Angelesin legendaarisille keikkalubeille ja soitti Anatheman kanssa jättimäiselle yleisölle Japanissa, kaikki oli jotenkin täysin itsestään selvää, koska bändi oli aina päihteissä. 

Tarvittiin selväpäistyminen ja lopulta korona, jotta kaikki tapahtunut asettui kunnollisiin mittasuhteisiin. 

– Tämä on ollut pitkä, pitkä matka, jonka aikana meistä pikkukaupungin pojista tuli hetkeksi juopottelevia kusipäitä, mutta kyllä maailmanmatkaajakin palautetaan maanpinnalle, kun hän palaa kotikaupunkiin, Addi toteaa. 

– Pidän siitä, että elämänkokemus on laajentanut näkökulmiamme. En kutsu sitä viisaudeksi, mutta ehkäpä me ymmärrämme entistä paremmin, mitä elämä voi olla kahjoimmillaan ja mitä se on arkisimmillaan. En olisi se tyyppi, joka olen nyt, jos en olisi ryypännyt kymmentä vuotta ja elänyt rockelämää kuin huomista ei olisikaan. 

– Nyt minusta tuntuu, että olen VASTA 47-vuotias. Tuntuu kuin olisin elänyt kokonaisen rockunelman, selvinnyt siitä ja alkanut viettää normaalimpaa elämää. Silti voin ottaa parhaat puolet myös rockelämästä, Gringo sanoo. 

Pienimuotoiselta itsensä ruoskimiselta ei vältytä, kun Addi toteaa, että kaikesta hyvästä huolimatta joistakin koetuista asioista olisi pitänyt osata nauttia enemmän. On myös niitä rockunelmia, jotka jäivät sumuisina vuosina toteutumatta. 

– Olen tuntenut Gringon vuosikymmeniä ja muistan yhä ne ajat, kun kuuntelimme Paradise Lostin ensimmäisiä vinyylejä jommankumman kämpän lattialla ja tiesimme, että haluamme soittaa rockia tai metallia. 

– Pikakelataan 20 vuotta eteenpäin. Me samat kusipäät olemme Paradise Lostin kanssa Amerikan-kiertueella. Huikkaan pienissä Nick Holmesille, että voisivatko he esittää Eternalin. Nick sanoo, että käyhän se, jos minä tulen mukaan laulamaan. Minä? Laulamassa Paradise Lostia Paradise Lostin kanssa Amerikassa? Mitä helvettiä? 

– Olin kauhusta kankeana. Jänistin, koska olin jonkinlaisessa krapulakännissä enkä osannut suhtautua mihinkään mitenkään. Voin sanoa, että enää en jättäisi tarttumatta tilaisuuteen! 

Gringo, jolle maistuu yhä ”muutama olut silloin tällöin”, komppaa bänditoveriaan ja kertoo nauttineensa kiertueista viimeisen kymmenen vuoden aikana enemmän kuin koskaan, ja vielä enemmän ihan viime vuosina. 

– On hullua olla yhtenä iltana mökillä täällä Islannissa, valmistaa vähän kalaa tai hörppiä olutta terassilla, ja vetää keikkaa seuraavana päivänä Espanjassa tuhatpäiselle yleisölle. 

– Sama pätee myös toisin päin, Addi jatkaa. 

– Kun olemme kiertueella, touhu voi olla yhä hektistä, enkä valehtele, etteivätkö pitkät päivät lentokentillä tuntuisi paskamaisemmilta, kun ei ole tuhannen jurrissa. Siinäkin on kuitenkin puolensa: bändielämä on osa meitä, mutta koti kaukana muusta maailmasta on yhtä iso osa sitä, mitä olemme. 

Mereltä alkaa vyöryä uhkaavan mustia pilviä ja tuuli voimistuu. On aika jatkaa matkaa. 

Kaksikko naureskelee, ettei heidän pitäisi kaiken järjen mukaan olla edes elossa. Addi ja Gringo kertovat olevansa oman elämänsä The Beatles, joka vain unohti lopettaa sisäisten ristiriitojen ja sekavuuksien takia. 

– Kun mietin asiaa tästä kulmasta, tiedän täsmälleen, miten lopetamme tämän bändin sitten joku päivä, Addi aloittaa lähes haudanvakavalla ilmeellä. 

– Soitamme viimeisen keikkamme Helsingissä. Sen saman rakennuksen katolla, jossa Spinefarmin päämaja joskus sijaitsi. The Beatles sai muistaakseni soittaa kymmenen kappaletta katolla, ennen kuin keikka keskeytettiin. Me pyrimme siihen, että Suomen viranomaiset pistävät meidät käsirautoihin viimeistään viidennen kappaleen kohdalla.

Julkaistu Infernossa 10/2024.