Killed by Death – Lemmy Kilmister Taneli Jarvan sanoin

Mitä voi kirjoittaa ihmisestä, josta on sanottu jo kaikki? Miten kunnioittaa sanallisesti miestä, jonka elämäntyö on ollut läsnä lapsuudesta saakka? Kulmakivi, johon on aina voinut palata ja turvautua, vuodesta vuoteen, päivästä toiseen… Trendit ja suhdanteet, tyylit ja mieltymykset ovat ehkä vuosikymmenten saatossa vaihdelleet, mutta yksi ei. Siihen on aina voinut palata. Sitten 29.12. aamulla tulee uutinen, että Lemmy on kuollut. ”Hä? Että levy on tullut? Mikä levy?” Kuulin väärin. Lemmy on kuollut. Nyt se on poissa. Mutta silti se on aina läsnä. Pullo Motörhead-vodkaa oli odottanut kaapissa muutaman vuoden, mutta tuona tiistaina se oli aika tyhjentää…

Teksti: Taneli Jarva

”Lemmy on jumala!”, ”Lemmy ei kuole koskaan!”. Siinä pari tuttua fraasia, joita on hoettu yhä toistuvammin viimeisten 30 vuoden aikana, kun Lemmy Kilmister on nauttinut rockmaailmassa hänelle itseoikeutetusti kuuluvaa vanhemman valtiomiehen statusta. Kaikkien aikojen rocklegendan käsikirjoituksesta poiketen Lemmy oli sittenkin kuolevainen mies eikä jumala, ja 28.12.2015 hänen viskinhuuruinen ja röökinkatkuinen vaelluksensa päättyi äkillisesti, joskaan ei yllättäen. Ikääntymisen merkit olivat jo parin vuoden ajan konkreettisesti ilmassa, mutta kaksi päivää aikaisemmin ilmoitettu aivokasvain ja kuolemantuomio tulivat kuitenkin puskista.

”Fuck it. I’ve had a good run!” mies totesi ykskantaan. Ja se oli siinä.

Lemmy ei kuitenkaan kuollut ennen aikojaan. Miehen elämäntyö ei jäänyt kesken, toisin kuin lukemattomien nuorena nukkuneiden rockstarojen. Bon Scott, Phil Lynott, Jeff Hanneman, Chuck Schuldiner, Peter Steele, Amy Winehouse, Jimi Hendrix, Jim Morrison… Lista on pitkä.

Lemmy kirjautui ulos maallisesta tomumajastaan 70 vuoden kunnioitettavassa iässä, tehtävänsä suorittaneena, kaikkensa annettuaan. Ja tämä ei suinkaan ollut vähäinen sarka: 50 vuotta non-stop rock’n’rollia raskaalla kädellä! Kukaan muu ei ole takuulla saanut puristettua 70 vuoteen yhtä paljon silkkaa elämää ja energiaa!

Ehkä Lemmy kuolikin juuri oikealla hetkellä? Työnsä tehtyään, saappaat jalassa – kuten hän toistuvasti ennakoi väistämätöntä. Miehen oma toivehan oli kuolla suorilta jaloilta lavalle, mutta ikävä kyllä tämä ei aikataulukiireiden ja ajoituksen vuoksi aivan toteutunut. Lemmy halusi joka tapauksessa antaa faneilleen kaikkensa, kirjaimellisesti loppuun asti.

Vain kolme viikkoa aikaisemmin Lemmy Kilmister nähtiin ennätysyleisön edessä Helsingissä johtamassa rykmenttiään viimeisen kerran Suomessa, Motörheadin kolmanneksi viimeiseksi jääneellä keikalla. Vaikka viime vuosien terveyshuolet ja keikkojen perumiset vaivasivat yhä toistuvammin, lopullinen lähtö oli verraten nopea. Jopa niin nopea, että sen uskoisi kelvanneen varsin hyvin nopeaan elämäntyyliin monellakin tapaa mieltyneelle sielulle.

Meille faneille lähdön ripeys oli tyrmistyttävä isku. Totaalinen sokki. Samalla se kuitenkin varmisti, ettemme joutuisi todistamaan isähahmomme totaalista ”paaviutumista” ennen lopullista hidasta hiipumista; emme nähneet väsynyttä ja sekavaa vanhaa ukkoa kierrätettävän puoliväkisin ympäri maailmaa tekemässä parodiaa vanhasta suuruudestaan hännystelijöitten hyysätessä rahakonetta yhä nöyryyttävämpiin alisuorituksiin… Rockjumalille kiitos, tätä ei nähty! Sen kohtalon oli kaitselmus säästänyt Chuck Berrylle.

Toisekseen, perinteinen eläköityminen olisi Lemmyn kohdalla tuntunut vieläkin epätodennäköisemmältä skenaariolta, jonka hän ehti ampua lukuisissa haastatteluissa alas yksiselitteisesti. Saappaat jalassa, ”with my boots on”, oli ainut tapa lähteä – ja näissä merkeissä noutaja käytännöllisesti katsoen saapuikin.

Lemmy Kilmister oli monille meistä raskaan rockin ultimaattinen isähahmo – tai vähintäänkin se härski, juopotteleva setähahmo, vaihtoehtoinen roolimalli lukemattomille 60-, 70-, 80- ja 90-luvuilla syntyneille pojille ja tytöille. Mies veti avoimesti viinaa ja vauhtia, pani surutta ketä huvitti ja puhui suunsa puhtaaksi asiasta kuin asiasta ketään kumartelematta ja anteeksi pyytelemättä. Lemmy oli vanhan liiton sovinistisika, joka rakasti naisia, ja sai charminsa turvin myös naiset rakastamaan itseään. Ja lähes poikkeuksetta jokainen miehen henkilökohtaisesti tavannut luonnehtii Lemmyä kahdella sanalla: todellinen herrasmies.

“If you think you like me living, baby…”

Lemmy muisteli monissa yhteyksissä aikaa ennen rock’n’rollia. Useimmille meistä sellaista aikaa ei ole olemassa. Täytyy kuitenkin muistaa, että Lemmy syntyi joulukuun 24. päivä 1945, samana vuonna kun toinen maailmansota päättyi ja isoisämme palasivat rintamalta lapsentekohommat mielessään. Pilluhan se taisi olla Lemmyn isänkin mielessä, kun hän palasi sotilaspastorina asepalveluksesta, pani paksuksi nuoren kirjastoapulaisen ja katosi pian sen jälkeen näyttämöltä. Tästä saattoi jäädä nuorelle Ian Fraser Kilmisterille hieman paskanmaku suuhun, mikä ehkä myöhemmin näkyi miehen lievästi sanottuna anarkistisessa maailmankatsomuksessa. Mutta kun rock’n’roll viimein syntyi ja saapui Brittein saarille, nuoren Ianin kohtalo oli sinetöity: siitä oli saatava palanen.

Ensimmäinen vakavasti otettava pyrkimys rock’n’roll-elämään tapahtui The Rockin’ Vickers -nimisen popkombon riveissä vuosina 1965–67. Ajan hengen mukaisesti yhtye esiintyi yhdenmukaisissa asuissa, mikä tarkoitti tässä tapauksessa… jonkinsorttista lapinpukua! Tuohon aikaan saamelaiskäräjät eivät tiettävästi nostaneet metakkaa vähemmistökulttuurin halventamisesta, joten nuori Lemmy jäi ilman ensimmäistä kansainvälistä skandaaliaan.

Sen sijaan The Rockin’ Vickers julkaisi jopa singlelevyn Suomessa (Stella, 1965) ja kiersi täällä keikoillakin jonkinmoisen sukseen saattelemana. Lemmy puuhasteli tässä kokoonpanossa kitaranvarressa, mutta homma ei lähtenyt ihan täysin lentoon, ja niinpä kun uudet lysergidihuuruiset fraktaalituulet alkoivat puhaltaa 60-luvun lopulle tultaessa, muutos oli kaikille tervetullut.

Historiankirjoissa on jäänyt suhteellisen vähälle huomiolle vuosina 1968–69 vaikuttanut psykedeelinen hippibändi Sam Gopal. Yhtye oli nimetty perustajansa, malesialaissyntyisen tablansoittajan Sam Gopalin mukaan, kun muuan Ian Willis rekrytoitiin kitaristiksi. Kävi kuitenkin niin, että samainen nuori herra käytännössä kaappasi bändin omaan käyttöönsä: Lemmy lauloi yhtyeen Escalator-debyytin biisit, kirjoitti lähes koko tuotannon (kuulemma yhdessä yössä!) ja vingutti vieläpä ”psykedeelistä” soolokitaraa miltei koko levyn läpi. Yhtyeen pomo tyytyi taputtelemaan taustalla tabloja.

Kyseessä on harvinainen helmi ajalta ennen käsitteitä ”heavy” tai ”punk”, eikä Escalatorin hippeily suinkaan ole maailmoja syleilevää peace & love -meininkiä. Albumi koostuu synkistä, alakuloisista balladeista, joita nuori Lemmy tulkitsee melodisesti herkällä (joskaan ei järin kuulaalla) äänellään, kun taas osa raidoista on monotonisesti groovaavaa jumitusta, eräänlaista proto-stoner/downer rockia. Useammassakin kappaleessa voi kuulla kaikuja tulevien Hawkwind- ja Motörhead-rallien alkulähteistä, ja levyn nimikkobiisin lyriikat ovat jo selkeästi taattua Lemmyä: “If you think you like me living, baby, you’re gonna love me when I’m dead…”

Väliaikaisuudestaan huolimatta Sam Gopal on enemmän kuin pelkkä historiallinen kuriositeetti. Se on merkittävä monumentti 22-vuotiaan soittajapojan kehityskaudelta; bändin riveissä nuori Lemmy alkoi tuoda tunnistettavasti omia sävyjä biisintekoon ja antoi viitteitä luontaisesta pyrkimyksestään keulahahmoksi. Soolokitaristina Lemmyä ei tämän jälkeen kuultu – mikä ei sinänsä ole suurikaan menetys.

Warrior on the Edge of Time

Happorockbändi Hawkwindiin Lemmy joutui kuin puolivahingossa basistiksi, vaikka miehellä ei ollut mitään kokemusta kyseisestä instrumentista. Jälleen kerran Lemmyn luontainen karisma ja draivi ajoivat häntä lähemmäksi lavan psykedeelistä valokeilaa, ja eipä aikaakaan kun Lemmy Kilmister oli space rock -kollektiivin ehdoton stara.

Eittämättä Hawkwindin parhaat levyt Doremi Fasol Latido, Hall of the Mountain Grill ja Warrior on the Edge of Time ovat juurikin kaudelta 1972–75, jolloin Lemmy oli mukana. Hän myös kirjoitti bändille nipun kappaleita, joista muutamat, kuten Lost Johnny ja The Watcher, periytyivät miehen myöhempäänkin ohjelmistoon. Hawkwindin suurin hitti, Silver Machine, tuli tunnetuksi Lemmyn laulamana, mutta sitäkin merkittävämmäksi muodostui eräs ilmeisen autobiografinen teos: Motorhead-kappale jolla tuli olemaan suorastaan profetialliset seuraamukset… Psykedeelisessä ympäristössäkin Lemmy tykkäsi mennä aina vähän kovempaa kuin muut!

Niinpä vuonna 1975, jälkipolvien suureksi onneksi, basisti sai vauhtifriikin leima otsassaan potkut Hawkwindin hörhökollektiivista. Ikään kuin perinnöksi tältä kaudelta jäi kaulaan roikkumaan Rickenbacker 4001. Kyseinen bassomalli (ja myöhempi 4003) on vuosikymmenten saatossa henkilöitynyt niin vahvasti Lemmyyn, että se on symbolina lähestulkoon yhtä tunnistettava kuin pataässä, Ace of Spades. Brändimarkkinoinnin ja myynnin kannalta Lemmyn arvo Rickenbackerille lienee likipitäen yhtä suuri kuin Jack Daniel’s Tennesee Whiskeylle.

Tässä vaiheessa tarinaa on huomionarvoista, että perustaessaan Motörheadiä vuonna 1975 Lemmy oli jo 30-vuotias eli ajan standardien mukaan kehäraakki ja rokkariksi täysin ikäloppu. Harva saattoi kuvitella, että tuolloin valettu muotti rähjäisestä rocktriosta kantaisi hyvin pienellä uusiutumisella seuraavat 40 vuotta!

Motörheadin menneestä miehistöstä erityismaininnan ansaitsevat kuutisen viikkoa ennen Lemmyä menehtynyt (toiseksi alkuperäisin) rumpali Phil ”Philthy Animal” Taylor sekä 80–90-luvuilla toista kitaraa soittanut Würzel, joka kuoli vuonna 2011. Vaikka rykmentissä on tarvittu jokaista miestä, ei ole mitään epäselvyyttä, keneen bändi henkilöityi. Motörhead oli sataprosenttinen Lemmyn persoonan jatke. Jopa bändin logokallo, ”Snaggletooth”, on kuin nimeään myöten Ian Fraser Kilmisterin röntgenkuva. Motörhead = Lemmy. Lemmy = Motörhead. 1975–2015.

Built for Speed

Rockperinne ei tunne montaa esiintyjää, joilla olisi yhtä tunnistettava soundi kuin Motörheadillä. Lemmy Kilmisterillä niitä oli kaksi: jäljittelemätön viskiraspi laulussa sekä keskiäänivoittoinen särömurina bassossa. Jos joku on yrittänyt kokeilla Motörheadiä bändinsä lainabiisinä (tai edes hevikaraokessa) on varmasti törmännyt tehtävän mahdottomuuteen: mikään versio ei voi tehdä oikeutta alkuperäiselle!
Lemmy ja Motörhead ovat olleet suunnannäyttäjinä lukemattomille bändeille, jopa kokonaisille genreille, aivan stadionluokasta mitättömiin kellaripumppuihin. Kukaan ei kuitenkaan ole yltänyt samaan petollisen yksinkertaiseen grooveen, jota bändin 70–80-lukujen kultakausi edustaa.

Klassisena pidetty Clarke–Taylor–Kilmister-kolmikko levytti kiistattomasti bändin vahvimmat albumit Overkill, Ace of Spades ja Iron Fist sekä parhaat biisit, joista vielä viime vuosien keikkasetit pitkälti koostuivat. Ilmeisempien crowdpleasereiden ohella täytyy mainita esimerkiksi Iron Horse (Born to Lose), Capricorn, Metropolis, Keep Us on the Road… Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Yhtä relevanttina voidaan silti pitää Lucas Foxin ja Larry Wallisin aikaista ensimmäistä kokoonpanoa vuosilta 1975–76, jolloin Motörhead-soundin alkuperäinen sapluuna luotiin, tai välikauden nelimiehistä ryhmää 80-luvun puolivälin tuntumassa, kun Würzel, Phil Campbell ja Pete Gill veivasivat sellaisia killereitä kuin Killed by Death ja Orgasmatron. Myös taajaan parjattu Brian Robertson toi oman kitarasoundinsa aikoinaan flopanneelle mutta nykyisin Motörhead-klassikkona pidetylle Another Perfect Day -albumille, jolta voi poimia vaikka raidat One Track Mind ja I Got Mine.

Kuitenkin Lemmylle varmasti läheisin ja siten tärkein trio oli Motörheadin pitkäikäisin ja stabiilein: se lopullinen kokoonpano kitaristi Phil Campbellin ja rumpali Mikkey Deen kanssa vuosina 1992–2015. Trio levytti huimat 13 albumia, kiersi maailman muutamaan kertaan ja sinetöi lopullisesti Lemmyn aseman rock’n’rollin epäpyhässä kaanonissa Elviksen ja John Lennonin rinnalla.

Motörhead oli viimeisinä vuosinaankin tasavarma, aina hyvä, keikalla yleensä vailla vertaansa. Vahvaa uutta materiaaliakin syntyi ihan viime vuosiin asti. Vuoden 2004 Inferno on yleisen konsensuksen mukaan kokonaisuutena uuden vuosituhannen paras. Akustista bluespalaa ja livesetin helmeä, Whorehouse Bluesia, voitaneen nimittää hyvällä syyllä jo klassikoksi. Toiseksi viimeisellä Aftershock-levyllä erityisesti hitaat bluesfiilistelyt Lost Woman Blues ja Dust and Glass erottuivat perus-Motö-paahdosta edukseen. Ja kyllähän viimeiseksi jäänyt Bad Magic -albumikin pitää pintansa alusta loppuun ja puoltaa paikkaansa vaikuttavan diskografian päätepisteenä.

Kukapa voisi toivoa enempää?

Live Fast, Die Old

Tämän kaiken huomioon ottaen ei ole yllättävää, että Lemmystä on tullut lähes isään verrattava mieshahmo monen sukupolven hevareille, rokkareille ja punkkareille. Eikä pelkästään musiikillisesti vaan myös ideologisesti. “Iskä” on antanut meille monta painavaa elämänopetusta, joista jokainen voi poimia itselleen parhaiten sopivat – liittyivätpä opetukset sitten naisiin, musiikkiin, historiaan, sotaan, politiikkaan, yhteiskuntaan tai päihteisiin.

Raa’an rock’n’rollin ikuisen draivin ohella haluaisin nostaa esille seuraavat opetukset: mies vastaa omista sanoistaan ja teoistaan, ei selittele eikä lässytä, ei pakene vastuuta eikä kadu turhaan menneitä. Kaiken tämän ja enemmän ovat Motörheadin äänitteet, esiintymiset ja haastattelut Lemmyn ajatusmaailmasta paljastaneet.

Jo pelkistä biisinnimistä voisi kasata vaikuttavan kavalkadin lemmyläisen filosofian kulmakiviä. (I Won’t) Pay Your Price, Dead Men Tell No Tales, Don’t Let ’em Grind You Down, (Don’t Need) Religion, Nothing Up My Sleeve ja niin edelleen. Luonnollisena vastapainona täytyy muistaa mehukkaat, poliittisesti epäkorrektit sanoitukset, kuten biiseissä Teenage, Backstage, Sex & Outrage, Jailbait, The Chase Is Better than the Catch, Whorehouse Blues, Bye Bye Bitch Bye Bye!

Yksin Lemmy on voinut selvitä pelkällä olankohautuksella vauhkoavien feministien lynkkaukselta! Kyseessä on tiettävästi myös ainoa mies, jolla oli lupa esiintyä valkoisissa bootseissa ja poseerata nivuslyhyissä farkkusortseissa menettämättä hetkeksikään uskottavuuttaan.

Mitä poliittiseen epäkorrektiuteen tulee, Lemmy ei vähääkään salaillut ihailuaan kolmannen valtakunnan estetiikkaa kohtaan. Lemmyn kokoelma aitoa sota-ajan militariaa oli mittava. Myös Motörheadin logoissa ja levynkansissa on vilahdellut viitteitä natsi-Saksan symboleihin aivan historian hämäristä tuoreisiin julkaisuihin, promokuviin ja fanituotteisiin asti. Kiinnostus ei tietenkään ollut millään tapaa poliittista, vaan lähtökohdiltaan samaa epäsosiaalista keskisormennäyttöä, jota viljeltiin avoimesti 60–70-lukujen outlaw biker -kulttuurissa ja myöhemmässä punk rock -estetiikassa.

Jossain vaiheessa puhtaan provosoinnin rinnalle kehittyi aito kiinnostus mantereemme lähihistoriaa kohtaan sekä vilpitön esteettinen arvostus kolmannen valtakunnan ikonografiaan. Tosin totuuden nimissä on sanottava, että kyllähän Lemmy osasi provosoinnin jalon taidon loppuun asti. Harva ”vanhempi valtiomies” poseeraa pressitilaisuudessa keskisormi pystyssä täydessä natsiregaliassa!

Lemmy tiesi luultavasti paremmin kuin kukaan meistä faneista ja ulkopuolisista, miten erityislaatuisen elämän hän ehti viettää. Mies naureskeli jo 80-luvulla haastatteluissa, että jos kuolisi huomenna, hän olisi valmis: ”If I’d die tonight I couldn’t complain. I’ve had a helluva good time!” Sen sijaan tiimalasissa oli vielä 30 vuotta aikaa aiheuttaa pahennusta ja tuutata primitiivistä rockia meidän fanien ja varmasti myös omaksi iloksi.

Uran pitkäikäisyyden ja tasalaatuisuuden mahdollisti se, että Lemmy tiesi jo varhain, mikä hänen todellinen tehtävänsä maan päällä oli. Mies myös osasi pitää kautta linjan kiinni ainutlaatuisesta visiostaan; mitään myönnytyksiä valtavirran suuntaan ei nähty. Lemmyn ei koskaan tarvinnut ratsastaa legendansa turvin ja leijua menneillä suuruuksilla. Hän paahtoi trionsa kanssa loppuun asti hyväksi havaitulla kaavalla. Paikoin kierrätettiin ehkä vähän tutunkuuloisia riffejä, mutta tahtia ei löysätty koskaan.

Ennen kaikkea Lemmy seisoi sanojensa takana ja eli sataprosenttisesti sitä mitä hän edusti. Meidän ei koskaan tarvinnut hävetä isähahmomme puolesta. Meidän ei tarvinnut todistaa Lemmyä keekoilemassa kimaltelevassa kylpytakissa, tukka tupeerattuna ja kajaalit silmissä ruikuttamassa jotain L.A.-standardien mukaista glampaskaa. Ei. Niinä vuosina, kun toiseksi kovin isähahmomme Ozzy häpäisi itsensä edellä kuvatulla tavalla, Lemmy ei antanut tuumaakaan periksi vaan painoi täydellä intensiteetillä bootsit, farkut ja panosvyö päällä maailman likaisinta rockia. Myöhempinä aikoina hattu kokardeilla sekä kirjailtu cowboypaita täydensivät maailman cooleinta lookia.

Lemmyä pidetään yhtenä heavy metalin isänä, mutta omasta näkökulmastaan hän vain soitti rock’n’rollia. Lemmy ei ollut rocktähti, ”esiintyvä taiteilija”, johon kuulijat samastuivat, vaan roolimalli, joka edusti menneen maailman kadonnutta, vaarallista rock’n’roll -kulttuuria: bändäreitä, bikereita, rähinää ja päihteitä.

Moni on tuota elämäntyyliä yrittänyt, mutta vain harva on pystynyt ylläpitämään sitä edes kolmekymppiseksi, saati sitten seitsemänkymppiseksi. Ehkä on totta, että Lemmy on kuolematon. Ainakin hänen musiikkinsa ja perintönsä on ikuinen. On kuvaavaa, että joulunpyhinä on toivoteltu viime vuosina yhä yleisemmin ”hyvät lemmyt” sen sijaan, että olisi muistettu sitä toista, vähäpätöisempää hahmoa, jonka syntymää kuuluisi kai juhlia.

Born to Lose, Lived to Win

On reilut pari viikkoa siitä, kun Lemmy vaihtoi hiippakuntaa, ja olo on edelleen sumea, alakuloinen ja epäuskoinen. Pullo Motörhead-viskiä on tilattu. Ensimmäisen tribuuttitatuoinnin tein jollekin samana iltana, kun uutinen tuli. Pari tulevaa on jo sovittu, ja jotenkin tuntuu, että 2016 tuo mukanaan vielä aika monta lisää: pataässä, Snaggletooth, Motörheadin kaarilogo tai Lemmyn potretti tulee varmasti komeilemaan tulevina vuosina lukemattomien fanien iholla.

Lemmyn tunnetuin tatuointi oli pataässä kehystettynä sloganilla ”Born to Lose – Live to Win”, jonka omalla sarallaan legendaarinen hollantilainen tatuoija Henk Schiffmacher nakutti miehen käsivarteen jo vuonna 1979. Born to Lose… Ainahan tuo on tuntunut mainiolta iskulauseelta ja elämänohjeelta, mutta vasta nyt voi tajuta ihan kouriintuntuvasti, mitä se tarkoittaa… Live to Win! Sehän on Lemmyn elämänfilosofia kahdessa rivissä! Ja perkele, ennustushan taisi käydä toteen! LIVED TO WIN!

Motörhead Forever!

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 1/2016.