Keneltäkään lukutaitoiselta ei varmasti jäänyt viikonloppuna epäselväksi, että Metallica julkaisi uuden kappaleen ja ilmoitti tulevan levynsä ilmestymispäivän. Allekirjoittaneen ja muiden Infernon toimittajien mielipiteet Hardwired-kappaleesta löydät täältä, mutta omalta osaltani tl;dr-versio on, että kyseessä on luonnollinen jatko siitä, mihin Death Magnetic loppuu eli vanhan ajan thrash metal -hengessä etenevä kiva pikku ralli. Ei mitään tajunnanräjäyttävää, mutta ei missään nimessä huono kappale.
Ensimmäisenä huomio kiinnittyi kuitenkin kappaleen pituuteen. Mitä ihmettä, vain reilu kolme minuuttia! Jos lasketaan mukaan vain Metallican studioalbumit Garage Inc. -coverlevyä lukuunottamatta, kyseessä on bändin toisiksi lyhyin kappale koskaan. Ainoastaan Motorbreath voittaa lyhyydellään, kolmella sekunnilla.
Mikä on varsin mielenkiintoista Metallican kohdalla, sillä Death Magneticilla biisit kellottavat keskimäärin seitsemää minuuttia. Samoin St. Angerilla. Mammuttimaiselta bändiltä on totuttu kuulemaan mammuttimaisia kappaleita. Nyt julkaistiin kuitenkin oikeasti radioystävällisen mittainen kappale, joka Lars Ulrichin mukaan on vielä sävelletty ja parsittu kokoon vajaassa viikossa.
Metallican suurin ongelma 2000-luvulla on meikäläisestä aina ollut nimenomaan tiivistämisessä. Death Magneticilla ongelma ei ole ihan niin korviinpistävä kuin St. Angerilla, jossa soolojen puute alleviivaa muuten kelpo kappaleiden pahimman vian: niissä on yksinkertaisesti aivan liikaa toistoa. Soolojen poissaolon sinänsä voin antaa anteeksi, samoin peltiämpärivirvelin. Mutta reilusti tiivistämällä ja turhia toistoja karsimalla St. Angerista olisi saanut paljon kovemman levyn.
Joten kun Hardwired kellottaa kolme minuuttia ja yksitoista sekuntia, tekee mieli rynnätä heittämään ylävitosta naapurin mummon kanssa. Nyt mennään suoraan asiaan ilman miljoonia toistoja ja osia, ihanata! Mutta sitten silmiin osuu uuden albumin tiedotteesta kohta, jossa kerrotaan tuplalevystä – jolla on kestoa lähes 80 minuuttia.
Hardwired… To Self-Destructilla on 12 kappaletta. 80 minuuttia jaettuna kahdellatoista tekee pyöreästi lähes seitsemän minuuttia per kappale. Ja ensimmäinen single kestää vain reilu kolme, eli siitä irtoaa neljä minuuttia ylimääräistä toisiin biiseihin.
Biisien pituudellahan ei sinänsä varsinaisesti ole merkitystä eikä pituus tee biisistä hyvää tai huonoa. Hyvä biisi on hyvä biisi, oli kyseessä sitten Napalm Deathin You Suffer, Opethin Deliverance tai Sleepin Dopesmoker. Ja onhan …And Justice For All yksi omista henkilökohtaisista suosikkialbumeistani kautta aikain eikä siinäkään biisit soi punk-mitoissa. Silti uutta Metallican pläjäystä odottaa pelonsekaisin tuntein.
Tuplalevyt ovat onnistuessaan maagisia musiikillisia matkoja, mutta epäonnistuessaan kunnianhimoonsa tukehtuvia mammutteja. Rock-musiikissa tuplalevy ei ole mikään uusi juttu, varsinkaan progepiireissä. Näinä vaikeina levymyyntiaikoina, kun paino tuntuu siirtyvän enemmän yksittäisiin singleihin suoratoistomarkkinoilla, on mielenkiintoista huomata, miten erityisesti metallimusiikissa uidaan rohkeasti vastavirtaan. Iron Maidenin The Book of Souls, Devin Townsend Projectin Z2, Dream Theaterin The Astonishing, Swallow the Sunin triplalevy Songs from the North… vain muutama esimerkki viime aikojen megapläjäyksistä.
Hardwired… To Self-Destruct voi siis olla 80 minuuttia täyttä tykitystä, maaginen musiikillinen matka heavy metalin mammutin kyydissä. Tai se voi olla suuruudenhullu yritys korvata laatua määrällä ja osoittaa Metallican kaipaavan kipeästi tuottajaa sanomaan, milloin kappale lähtee käsistä. Toivon ensimmäistä vaihtoehtoa.
Koska toisin kuin Yngwie Malmsteen väittää, enemmän ei aina ole enemmän. Tai ainakaan parempi.
Parasta juuri nyt: Opethin Sorceress, Parks and Recreation -maraton ja Greenleaf Kiarama III:ssa.
Tätä kirjoittaessa soittimessa soi: