Kolumni: Mielensäpahoittamisen logiikkaa

Kolumnistimme valittaa valittajista. Tai lähinnä joidenkin valittajien (epä)loogisuudesta.

Kuva: kafka4prez / Flickr, Creative Commons

Olen perusluonteeltani siitä erikoinen, etten oikeastaan tykkää valittaa asioista, vaikka muuten melko pessimisti olenkin. Mutta sellainen jatkuva mielensäpahoittaminen ja erityisesti ääneen muille valittaminen on asia, jota en ole ikinä oppinut. Puhumattakaan sosiaalisessa mediassa vaahtoamisesta. Tämä luonteenpiirre tietysti tuo oman haasteensa vaikkapa kolumnien kirjoittamiseen. Olisi helpompaa, jos aina olisi joku asia, mikä ketuttaa ja josta avautua monen tuhannen merkin verran.

Mutta silloin tällöin sitä huomaa asioita, jotka nyppii. Aika usein nykyään jurppii muiden valittaminen. Ja kyllä, tajuan, miten ironista on valittaa siitä, että joku muu valittaa. Eikä tämä oikeastaan ole niinkään valittamista vaan hämmentynyttä mietiskelyä.

Eniten siinä valittamisessa kuitenkin pännii lähinnä tietty epäloogisuus, itsekkyys ja se tapa, millä niitä omia mielipiteitään (jotka vielä usein esitetään kovina faktoina) tuodaan julki. Eli aiheesta ja asiallisesti valittaminen on ok ja joskus jopa suotavaa. Monilla ei kuitenkaan valittamiseen liity mitään perusteltua pointtia, kunhan auotaan aukomisen ilosta.

Esimerkki tällaisesta valittajien logiikasta on, kun luin uutista Metallican (ylläri) tulevasta Master of Puppetsin historiasta kertovasta kirjasta. Kirjaa on työstetty kaksi vuotta ja se julkaistaan nyt kyseisen albumin juhlavuotena. Levyhän julkaistiin tosiaan 30 vuotta sitten.

Isoilla bändeillä kuten Metallicalla on aina se oma kriittinen porukkansa ja dissaajajoukkonsa, joka valittaa bändin tekemisistä ihan vain tavan vuoksi. Sitä ”eka demo oli paras” -porukkaa, tiedätte varmaan. Eikä siinä, kaikesta ei ole pakko tykätä (osoitan sinua, Lulu) ja niin edelleen.

Silmiini pisti kuitenkin kommentti, jossa tuskailtiin jotenkin niin, että: ”julkaisisivat uuden levyn eivätkä rahastaisi ihmisiä juhlapainoksilla, kirjoilla ja muulla krääsällä”.

Mitä, minä kun luulin, että uusi levy on kuulematta paskaa eikä Metallica ole Master of Puppetsin (tai …And Justice for Allin tai Black Albumin, riippuu keneltä kysytään) jälkeen tehnyt mitään hyvää tai relevanttia. Eli jos julkaistaan jotain siltä ajalta, kun puristien mukaan Metallica oli vielä hyvä, on se rahastamista. Ja sitten kun julkaistaan uusi levy, haukutaan se lyttyyn ja haikaillaan vanhojen hyvien aikojen perään.

Yritä siinä sitten löytää joku kultainen keskitie.


Parasta juuri nyt: Opethin Sorceress (örinävokaalien puuttumisesta valittavien kommentteja odotellessa).