Kolumnistina Kimi Kärki: Nelikymppisen ikäkriisi?

Helvetti on täällä. Kriittiselle agnostikolle se on yleensä itsestäänselvyys, mutta toistetaan vanha viisaus. Olemme luoneet tämän hauraan pallon pinnalle monta hienoa juttua, mutta emme mitään, mikä ylittäisi meistä osin riippumattoman luonnon ylimaallisen, henkeäsalpaavan kauneuden. Olemme luoneet myös oman helvettimme, väkivallantäyteisen ja elämää syövän tuhon kierteen.

Tänään tuntuu siltä, että siitä irrottautuminen voi olla ajallemme ylivoimainen haaste. Silti tätä kierrettä on tarkasteltava siitä näkökulmasta, että se voidaan pysäyttää. Olemme osa luonnon kiertokulkua, ja siksi olemme olleet jo muutaman vuosikymmenen ajan siinä pisteessä, että voimme lopettaa lajillemme suotuisat elinolosuhteet ja kuristaa hitaasti itsemme kuoliaaksi.

Tuhossa on kauneutta: elämän kiertokulku, kokonaisten lajien katoaminen ja raaka teurastus eivät ole ihmiskunnan yksityisomaisuutta. Kuoleman hetkessä, saalistajan voimassa, metsäpalossa ja rusentavassa maanvyöryssä on läsnä kiehtova ja puoleensavetävän pimeä hehku. Lopullisuus, ajatus kohtalon hetkestä ja hengenvaarasta, terävöittää aistit. Myös sotaan ja poikkeustilaan voi jäädä koukkuun.

Marinetti ja muut futuristit ylistivätkin taistelukentän vitaalista estetiikkaa, konekiväärin laulun, piikkilangan ja veren rituaalia. Conanin luoja Robert E. Howard halveksi sivistystä ja ylisti barbarismia ihmiskunnan luonnollisena ja elinvoimaisimpana olemismuotona. Vaikka hän oli itse hiukan ylipainoinen mammanpoika, hän kuvasi paljain käsin tappamisen tuottamaa mielihyvää lähes pakonomaisella ja vimmaisella hurmiolla.

Kun sellainen hurmio ja kuoleman hetken ihannointi yhdistetään apokalyptiseen ideologiaan, osin merkityksistä tyhjentyneelle länsimaiselle elämänmenolle saadaan vetovoimainen vastinpari. Siksi Daeshin meidän näkökulmastamme sairas ja vimmainen kalifaatti on noussut niin lyhyessä ajassa kaikkien huulille.

Nämä terroristit ovat tosikkoja fanaatikkoja, joille 600-luvun paimentolaissodankäynnin äärimmäisen raaka todellisuus edustaa vapautusta ”läntisen” nykyajan pinnallisuudesta. He ristiinnaulitsevat ja ottavat orjia, koska niin on tavattu tehdä aikoinaan. Paradoksaalisesti he ovat kuitenkin valmiita käyttämään vihaamansa demokraattisen ja nyt varsin globaalin kulttuurin keksintöjä, teknologiaa ja suhteellista vapautta sitä itseään vastaan. He haluavat tuoda todellisuutensa meille, vaihtaa hedonistisen kulutuskulttuurimme kurin ja kieltäymyksen kulttuuriksi.

Kirjoitan tätä pitkänäperjantaina ja siitä näkökulmasta, että täytän huhtikuussa 40 vuotta. Barbarian maailmassa se olisi ollut hyvä saavutus, nykyisen edistyneen terveydenhoidon ajassa optimistisesti noin puolimatkan hiukan epämiellyttävä krouvi.

Tasavuodet ovat hyviä paikkoja katsoa taaksepäin ja tehdä välitilinpäätöksiä: olenko elänyt hyvää ja merkityksellistä elämää? Olenko tehnyt tarpeeksi ja, ennen muuta, olenko tehnyt hyviä juttuja? Kaksi lasta, väitöskirja, paljon ja monipuolisesti musiikkia, kriittisen ajattelun opettamista yliopistossa. Toisaalta syön edelleen lihaa, lennän paljon ja moottoripyöräilen huvikseni, tuotan helvetinmoista hiilijalanjälkeä. Jos kaikki ihmiset eläisivät näin, tuomiopäivän kello olisi jo keskiyössä. Nythän se on kai vasta kolmea minuuttia vaille.

Jos kaikki ihmiset eläisivät kuin 600-luvun paimentolaiset, voisiko kannaltamme niin hauras ekosysteemimme paremmin? Tähän tapaan vaikka Pentti Linkola saattaisi pohtia. Jos Lähi-idän ruutitynnyrin toisiinsa limittyneet kostonkierteet saisivat aikaan suursodan ja kulutuskulttuurimme lopettavan kansainvaelluksen, jatkaisiko lajimme olemassaoloaan pitempään? Elääkö laukaisin kädessään atomiajan hedelmiä vihan voimalla poimiva barbaarifanaatikko nykyajan merkityksellisintä elämää? Onko hän tajuamattaan ja kenties tahtomattaan ihmiskunnan pelastaja? Vai onko se kuitenkin robotiikan, tekoälyn ja nanoteknologian kirkkoa rakentava, hiljainen, pizzaa ja Coca-Colaa liikaa nauttinut transhumanistineitsyt?

Kohtaavatko nämä hahmot toisensa taivaassa?

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 4/2016.