Jotkut bändit osaavat ammentaa rockmusiikin historiasta tavalla, joka ei tunnu ummehtuneelta. Blood Ceremonyn uutuusalbumi Lord of Misrule ei ehkä yritäkään olla kiinni tässä päivässä, mutta menneitä lähestytään tylsän retroilun sijaan elinvoimaisella ja mielenkiintoisella tavalla.
Yhtyeen keulahahmo, laulusta, huilusta ja koskettimista vastaava Alia O’Brien on albumista innoissaan.
– Tämä on varmastikin dynaamisin levymme tähän mennessä. Otimme sitä tehdessämme paljon riskejä, ja siitä oli hyötyä. Halusimme tehdä levyn, joka pureutuisi syviin teemoihin: elämään, rakkauteen ja kuolemaan. Halusimme myös musiikin heijastavan tätä lähestymistapaa.
Blood Ceremony on bändinä kiistatta old schoolia. Heidän musiikkinsa tuo mieleen 1960–70-lukujen rockmusiikin, lepattavat lahkeet ja juurevan soundin. Lord of the Misrulella menneiden vuosikymmenten henki ulottaa juurensa myös tapaan, jolla levy on taltioitu. Albumi tarttui nauhalle tuottaja Liam Watsonin kanssa Lontoossa, studiossa, jossa tuskin on ProToolsin kaltaisista moderneista välineistä kuultukaan.
– Prosessi oli kokonaan analoginen. Liamin studio on eräänlainen aikakapseli, täynnä laitteita joita Joe Meekin ja George Martinin kaltaiset menneiden vuosikymmenten huipputuottajat olisivat käyttäneet. Käytössä oli vain kahdeksan raitaa, joten meidän oli pakko olla luovia. Uskon, että tämä toi esiin bändin parhaat ja luovimmat puolet.
Huilun taikaa
Lord of Misrule on levy, jolla on otettu kaikki irti pienistä resursseista. Kuulostaa siltä kuin yhtye – jonka O’Brienin ohella muodostavat kitaristi Sean Kennedy, basisti Lukas Gadke ja rumpali Michael Garrillo – olisi tosiaankin tehnyt levyn soittamalla, ei studion tietokoneella leikkaamalla ja liimaamalla.
Yksi albumin kiintopisteistä on nimikkoraita, joka yhdistelee lauluharmonioita, tukevaa riffittelyä ja hienoja melodioita. Kappale kuulostaa siltä kuin se olisi tehty ensimmäisenä, johdattelemaan koko levyn linjaa. Totuus on kuitenkin päinvastainen.
– Itse asiassa se on viimeisiä levylle tehtyjä kappaleita! Sean ja minä parsimme sen aika nopeasti kokoon ihan viime hetkillä, ja lopputuloksesta tuli melko onnistunut. Haimme sellaista hiukan raskaampaa, Shocking Blue -tyylistä soundia.
Yksi Blood Ceremonyn kiehtovista piirteistä on O’Brienin huilu. Soitin tuo väistämättä mieleen progelegenda Jethro Tullin, jonka yhtye myöntääkin tärkeäksi vaikuttajaksi. Blood Ceremony osaa kuitenkin käyttää instrumenttia luovasti, persoonallisesti ja monipuolisesti.
– Joskus Seanilla on idea huilumelodiaa varten, joskus taas kehittelen melodian tai vastamelodian improvisoimalla riffien päälle. Joskus huiluosuudet syntyvät vasta studiossa. Ei meillä ole mitään kaavaa siihen, miten käytämme huilua tai mitään muutakaan asiaa musiikissamme. Pitää vain odottaa inspiraatiota.
Occult rock?
Blood Ceremony yhdistetään niin sanottuun occult rock -genreen, yhtyeisiin kuten Ghost, The Devil’s Blood ja Jex Thoth. Alian mukaan on hienoa, että hänen yhtyeellään on hengenheimolaisia, mutta nainen toteaa samaan hengenvetoon, että Blood Ceremony kulkee lopulta aivan omia polkujaan.
– Kun Blood Ceremony kymmenen vuotta sitten perustettiin, termillä occult rock viitattiin pelkästään Covenin ja Black Widow’n kaltaisiin vanhoihin bändeihin. Oli outoa kuulla ensimmäistä kertaa jotain Witchcraftiä – bändi esitti musiikkia, jollaista olen aina rakastanut, mutta jonka en uskonut kiinnostavan nykypäivänä ketään muuta. Nykyisin taas ei ole enää lainkaan ihmeellistä törmätä raskaasti riffittelevään bändiin, joka on suunnannut katseensa menneeseen. On mielenkiintoista, kun samanhenkisten ihmisten ympärille on muodostunut alati kasvava skene.
Occult rock -nimike viittaa tietynlaiseen ajatusmaailmaan myös sanoituksissa. Blood Ceremonynkin sanoitukset saavat innoituksensa salatieteitä käsittelevistä kirjoista ja elokuvista, mutta käytännön salatieteilijöiksi O’Brien ei bändiään myönnä.
– Kukaan meistä ei harrasta okkultismia arkielämässään. Olemme kiinnostuneita enemmänkin aiheen historiallisesta viitekehyksestä: miten se muovannut taidetta, musiikkia, kirjallisuutta ja elokuvia.
Loitsuja lausumassa
Historiallinen näkökulma okkultismiin sopii hyvin Alia O’Brienille, sillä hän on siviilielämässään etnomusikologian tohtorikoulutettava Toronton yliopistossa ja tutkii pyhän ja arkisen suhdetta pohjoisamerikkalaisten muslimien elämässä. Jo hänen gradunsa käsitteli suufilaisuutta, islamilaista mystiikkaa.
– Olen taustaltani libanonilais-irlantilainen, joten tässä on kyse myös kiinnostuksesta juuriani kohtaan. Lähi-idän musiikki ja Koraanin resitaatio [Koraanin lukeminen ääneen, mikä on kehittynyt islamilaisessa maailmassa omaksi, musiikkia lähellä olevaksi taiteenlajikseen] viehättävät minua esteettisesti. Olen opiskellut jo pitkään arabialaista ja turkkilaista huilunsoittoa, ja tämä on vaikuttanut omaankin soittooni. Toki tällainen tutkimus on ollut mielenkiintoista myös syvemmällä henkisellä tasolla. Eräs elämäni uskomattomimmista kokemuksista oli, kun menin transsitilaan, ihan yrittämättä, suufirituaalissa Bostonissa.
Ehkä lähimmäs käytännön okkultistisia taajuuksia Blood Ceremony pääsee keikoillaan. Niin kliseistä kuin rockkeikkojen kutsuminen rituaaleiksi onkin, O’Brienin mukaan hänen yhtyeensä konserteissa saavutetaan myös syvempiä tasoja.
– Saamme keikoilla yhteyden yleisöön hyvin aistillisella, henkilökohtaisella tasolla. Keikoilla sitä herättää kappaleet henkiin ilta toisensa jälkeen. Rakastan myös sitä teatraalisuutta, joka liittyy keulahahmon rooliini. Musiikki on tavallaan kuin lausuisi loitsuja. Siinä luo jotain, joka vaikuttaa muiden ihmisten ajatuksiin tai tunteisiin. Sellaista ei ole syytä ottaa kevyesti.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 3/2016.