Ansiokkaassa Some Kind of Monster -dokumentissa kuvatun bänditurbulenssin aikoihin Metallicaan liittynyt Robert Agustin Trujillo törmäsi Ride the Lightning -albumiin heti sen ilmestyttyä kesällä 1984.
– Onko siitä jo kolmekymmentä vuotta… No, onhan siitä, Trujillo nauraa.
– Olin silloin parikymppinen nuorukainen ja asuin Los Angelesin kupeessa Santa Monicassa. Tapasin tehdä todella pitkiä lenkkejä ja juoksin usein pitkin lähiseutuja ympäröiviä vuoria. Mukanani oli kannettava Sonyn Walkman… Tiedätkö, mikä on Walkman?
Kyllä. Olen tarpeeksi vanha.
– Aivan! Eiväthän nykyajan nuoret enää tiedä, mikä on c-kasetteja soittanut Walkman tai cd-levyjä pyörittänyt Discman, kun he kantavat älypuhelimissaan kaikkea maailman musiikkia, Trujillo muistuttaa.
– No, joka tapauksessa, kiinnitin mainitun Walkmanin vyötärölle ja lähdin juoksemaan. Kun Ride the Lightning ilmestyi, en kuunnellut pitkään aikaan mitään muuta. Se oli parasta mahdollista treenimusiikkia, sillä Creeping Deathin kaltaiset biisit pakottivat minut liikkumaan nopeammin ja nopeammin. Myös Slayerin Reign in Blood ja M.O.D:n U.S.A. for M.O.D. olivat mainiota kamaa, mutta nämä levythän ilmestyivät vasta vähän myöhemmin.
– Muistan kummastelleeni Ride the Lightningin äärellä, miten suuren harppauksen Metallica on onnistanut ottamaan heti Kill ’em Allin jälkeen. Bändin muusikot tuntuivat todella taitavilta ja sävellykset olivat omaa luokkaansa, varsinkin tuon ajan thrash metalin piirissä. Fade to Black nousi esiin hyvin edistyksellisenä kappaleena – se todellakin näytti, mitä kaikkea thrashin lipun alla voi tehdä.
Lue myös muut Metallican Ride the Lightning -artikkelit:
– Iskee edelleen kuin miljoona volttia – Metallican Ride the Lightning 30 vuotta
– ”Metallican keikkaa seurasi arviolta 150 tyyppiä…” – Ewo Pohjola muistelee
– ”Tässä se on – kaikki mitä musiikilta haluan!” – Kotimaiset muusikot kertovat suhteestaan 30-vuotiaaseen Ride the Lightningiin