Voidaanko naislauluvetoisessa metallimusiikissa kehitellä enää mitään uutta ja aidosti toimivaa? Kyllä, mikäli suomalaisen Crimson Sunin mainiota debyyttilevyä on uskominen.
Haminalaisen Crimson Sunin juuret ovat vuosituhannen alussa, minkä jälkeen porukka on työstänyt nykyisellä nimellään muutaman demon ja yhden ep:n.
Kokoonpano-ongelmista kärsineen yhtyeen ensimmäinen levy Towards the Light on vihdoin valmis. Kävikö sopivan kokoonpanon etsiminen missään vaiheessa turhauttavaksi?
– Bändin jäsenten vaihtuminen on tapahtunut yleensä kivuttomasti, mutta sopivan laulajan löytäminen oli yllättävän hankalaa. Jossain vaiheessa se muuttui jopa turhauttavaksi, bändikollektiivi aloittaa.
Hyvinkin kypsältä kuulostavaa levyänne kuunnellessa mieleen ponnahti nimiä kuten Lullacry, All Ends ja Amaranthe – eikä pelkästään naislaulun osalta. Onko linjanne syntynyt ihan tarkoituksella, vai onko aika ajanut teitä ikään kuin huomaamatta tähän suuntaan?
– Homman tekee mielenkiintoiseksi, että yhtyeen jäsenillä on kirjava musiikkimaku, joten vaikuttajina voivat olla monen eri genren artistit. Musiikillinen linja on muodostunut pikkuhiljaa, mutta joitain rajoja on asetettu. Ollaan esimerkiksi menty alusta asti yhdellä kitaralla ja ilman örinöitä.
Mainitsette lehdistötiedotteessa levynne kuulostavan modernilta. Koetteko, että metalliskene tarvitsee jonkinlaista konkreettista uudistusta ja kasvojenkohotusta?
– Uuden sukupolven metalliskenessä on havaittavissa, että uusia metallicoja ja ironmaideneitä ei enää tule. Onneksi tiukkoja genrerajoja uskalletaan murtaa, metallipuristien kauhuksi.
– Metalliskenelle tekee hyvää, kun jotain raikasta tapahtuu, ja siihen me pyrimme. Meidän tapauksessamme moderni soundi tarkoittaa laadukasta äänituotantoa, maukkaita ja tarttuvia biisejä ja omalaatuista soundia. Soundi muodostuu raskaista riffeistä, hyvistä synamelodioista, rytmisistä koukuista sekä totta kai Sinin [Seppälä] loistavasta äänestä.
Haastattelu julkaistu Infernossa 7/2015.