”Pidän varsin mielenkiintoisena, jos joku kykenee näkemään meidät poliittisena yhtyeenä” – haastattelussa Stam1nan Antti Hyyrynen

Voiko rocklevyn sanoma olla tänään ajankohtaisempi kuin kymmenen vuotta sitten? Entä voiko sellaisen sanoma kääntää kuulijan elämän päälaelleen? Kyllä voi.

Kuva: Markus Paajala

Stam1nan uraa määrittävä merkkiteos, vahvasti sanomallinen pitkäsoitto Viimeinen Atlantis, ilmestyi 10. helmikuuta 2010, ja se ilmestyy uudelleen 10. helmikuuta 2020. Samana päivänä yhtyeen laulaja-kitaristi Antti Hyyrynen julkaisee samannimisen, tulevaisuuteen sijoittuvan esikoisromaaninsa.

”Emma-gaalassa muun muassa vuoden yhtyeen palkinnon saaneen lemiläisen Stam1nan Viimeinen Atlantis -albumi on aukaissut suomalaismiehen silmät ’uuteen maailmaan’: merimies Martti Leinonen kertoo lopettaneensa työskentelyn Nesteellä ja liittyneensä Greenpeacen riveihin. Syynä on nimenomaan Stam1nan viimeisimmän studioalbumin vahva ympäristösanoma.”

Näin uutisoi Soundi-lehti kymmenisen vuotta sitten. Jämsän kupeessa sijaitsevan Himos-areenan takahuoneessa istuskeleva Antti ”Hyrde” Hyyrynen muistaa tapauksen hyvin.

– Ymmärrän merimies Leinosta esimerkiksi sitä kautta, että musiikin vaikutus myös minuun on ollut valtava. Ihooni on tatuoitu esimerkiksi Stonen logo ja Devin Townsendin nimikirjoitus, enkä todellakaan tiedä, missä olisin ja mitä tekisin ilman tällaisten artistien vaikutusta.

– Mutta niin… Leinonen tuli myös keikallemme Helsingin Virgin Oiliin, jonka takahuoneessa juteltiin monenlaisista asioista. Tämän jälkeen ei mennyt kovinkaan kauan, kun Greenpeacen aktivistit nousivat öljynporauslautalle Grönlannissa. Heidät pidätettiin, ja joukossa oli myös Leinonen. Mies teki aikamoisen käännöksen elämän polulla!

Viimeinen Atlantis oli Stam1nan neljäs studioalbumi. Se oli – ja on – tiivis teemalevy, jonka ydinsanoman voi kiteyttää Jäteputkiaivot-kappaleesta löytyvään ”säästä luontoa, minimoi kulutus ja kuole” -riviin. Kun rockyhtyeen keulakuva sylkee ilmoille tällaisia lauseita, ei ole minkään maailman ihme, että häntä aletaan pitää varsin radikaalina kaverina.

– Tietenkin albumin tekstimaailma ymmärrettiin… no, ainakin jollain tavalla väärin. Monet tyypit taisivat mieltää levyn niin, että Viimeinen Atlantis kertoo minusta ja minun elämästäni. Että totta kai tällainen ituhippi, joka vaatii ankarin sanankääntein suojelemaan luontoa, asuu metsän keskellä maakuopassa. Mutta ei siinä mitään: olin päättänyt jo etukäteen, etten ota stressiä väärinymmärryksistä, sillä sellaisia oli toki luvassa.

– Totuus on joka tapauksessa se, että olen perusfaktat tunteva, suhteellisen tiedostava ja omia kulutustottumuksia puntaroiva tyyppi, mutta en minkäänlainen aktivisti tai luonnonsuojelija. Minulla on henkilöauto ja matkustan edelleen lentokoneella. Toisin sanoen Viimeinen Atlantis ei missään nimessä kerro Antti Hyyrysen elämästä.

Asketismin kautta

Viimeinen Atlantis on monella tavalla Stam1nan merkittävin julkaisu. Kolmella aikaisemmalla studioalbumilla yhtye oli todistanut osaavansa kirjoittaa kekseliästä, rikasta ja monivivahteista heavy metalia, mutta neljännellä kierroksella lemiläiset tutkimusmatkailijat onnistuivat kaivamaan sähkömoottoreistaan vielä yhden uuden vaihteen.

Nyt täytyy ottaa hattu hetkeksi pois päästä ja heittää ilmoille kysymys: miten ihmeessä Stam1na pystyi tuosta vain nostamaan riman omaan ennätyskorkeuteensa – vieläpä varsin reilulla marginaalilla?

Saattaa hyvinkin olla, että vastauksen löytämiseksi ja Viimeisen Atlantiksen salojen selvittämiseksi on palattava vuoteen 2005, jolloin ilmestyi yhdeksän vuotta kynsiään teroittaneen Stam1nan viiden tähden arvioita niittänyt debyyttialbumi. Se oli piste, jonka jälkeen yhtyeen tuon ajan kokoonpanon (Hyyrysen lisäksi soolokitaristi Pekka ”Pexi” Olkkonen ja rumpali Teppo ”Kake” Velin) elämä ei enää ollut entisellään. Pitkäsoitto myös toi bändin ihmisten ilmoille – ihan kirjaimellisesti.

– Finnish Metal Expo järjestettiin Helsingissä ensimmäisen kerran tammikuussa 2005, ja Sakara Recordsin koju oli pääkallonpaikalla kaiken hälinän keskellä. Yhtäkkiä me ei enää oltukaan perunapitäjän turvallisissa ympyröissä vaan isolla kirkolla hengailemassa jonkun Children of Bodomin ja Apocalyptican kanssa, Hyyrynen muistelee.

– Meidän debyyttialbumin lanseeraus tapahtui nimenomaan Finnish Metal Expossa, ja uunituore Kadonneet kolme sanaa -video pyöri luuppina messualueen televisioruuduilla. Myytiin iso kasa Stam1nan paitoja ja tutustuttiin musalehtien sivuilta tuttuihin skenen tyyppeihin. Se metallinen nousuhulina oli ihan uskomattoman siistiä!

– Meidän ulostulon ajoitus oli osuvin mahdollinen, sillä metalli oli noussut Suomessa todella kovaan suosioon, vaikka Lordin euroviisuvoittokin oli vasta tulossa. Nuoriso diggasi raskasta kamaa raivolla ja kaikenlaisen hevi-intoilun määrä oli melkoisen hillitöntä… HIM ja Nightwish olivat listojen ykkösenä Saksaa myöten, mikä antoi ihan älyttömästi itseluottamusta koko suomalaiselle skenelle ja tietenkin myös meille. Sitä alkoi oikeasti miettiä, että kaikki on mahdollista.

Stam1nan kakkosalbumi, vain viisitoista kuukautta ensilevyn jälkeen ilmestynyt Uudet kymmenen käskyä, jatkoi debyytin linjoilla, ja ylistystä satoi niin kuulijoiden kuin kriitikoidenkin suunnilta. Täydellisyyttä hipovalla tekemisellä oli myös kääntöpuolensa: Stam1nan lahjakkuus oli jo alan ihmisten tiedossa, eikä yhtye enää päässyt yllättämään takavasemmalta.

– Jälkikäteen katsottuna kolmas pitkäsoittomme Raja on helvetinmoista, mutta vähän turhankin kliiniä tuuttausta, Hyyrynen arvioi.

– Nousukiito jatkui kuitenkin kiivaana ja päästiin haistelemaan ensimmäisen kerran myös eurooppalaisia tuulia Apocalyptican ison rundin avausyhtyeenä. Se antoi taas ihan uudenlaisen potkun yhtyeen kollektiiviseen takalistoon.

Näissä voitokkaissa tunnelmissa alkoi uuden studioalbumin – Viimeisen Atlantiksen – valmisteleminen.

Kuva: Markus Paajala

– Juuri näihin aikoihin vanhojen suosikkibändien rinnalle alkoi nousta kaikenlaisia tuoreempia nimiä, ja haluttiin lähteä tekemään esimerkiksi Mastodonin, Baronessin ja Toolin jalanjäljissä luomusti soivaa, sovituksellisesti rikasta ja musiikillisesti vaihtelevaa kamaa. Keskenämme puhuimme myös ”rujosta ja likaisesta raskaasta rockista”.

– Levyn työmetodina oli edetä kohti maalia asketismin kautta… Meidän soittokämppä sijaitsi Lemillä Urolan kylässä, keskellä kauniita pelto- ja järvimaisemia. Käytössä oli vanhan maatilan ulkorakennus, eikä siellä ollut sisävessaa tai juoksevaa vettä. Karut olosuhteet tekivät ahkerasta harjoittelemisesta särmää touhua: räyhääminen alkoi tarkasti tietyllä kellonlyömällä, kahvipausseja ei tunnettu ja ulos marssittiin ehkä neljä tuntia myöhemmin.

– Treenisessioissa oli monia mahtavia hetkiä… Muistan elävästi esimerkiksi sen, kun Pekka toi kuultavaksi Eloonjäänyt-biisin aihion. Se räjäytti tajunnan, ja tajusin saman tien, että kyseessä on tulevan levyn kliimaksi.

– Jälkikäteen on helppo nähdä, että meillä oli ihan eri tavalla kokemusta ja itseluottamusta plakkarissa. En olisi itse tohtinut säveltää esimerkiksi Viimeinen Atlantis -kappaleen kaltaista juttua aikaisemmin. Eikä se itsestään selvää ollut silloinkaan… Muistan esitelleeni biisin raakaversion muille herroille suhteellisen varmana sitä, että he nauravat minut treenikämpältä pihalle, mutta eihän siinä käynytkään niin – oikeastaan päinvastoin! Se oli yksi niistä hetkistä, kun aloin ymmärtää toden teolla, että Stam1na voi tehdä musiikillisesti melkein mitä tahansa. Tämän oivalluksen myöhempiä hedelmiä ovat olleet esimerkiksi Elokuution D.S.M. ja SLK:n Kolmen minuutin hiljaisuus.

Viimeisen Atlantiksen musiikillinen paletti laajeni entisestään, kun Stam1nan viralliseksi jäseneksi debyyttialbumin jälkeisen Suomen-kiertueen aikana kiinnitetty Kai-Pekka ”Kaikka” Kangasmäki toi mukaan raivoisan Jäteputkiaivot-kappaleen. Kyseessä oli myöhemmillä levyillä yhä isompaa kirjoitusvastuuta ottaneen bassotaiteilijan ensimmäinen julkaistu Stam1na-sävellys.

– Kai-Pekan taidot olivat tiedossa, sillä hän oli tullut Lemin musaporukoissa tutuksi muun muassa Disease of the Nation -yhtyeen ukkona, Hyyrynen toteaa.

– Nykyään on hienoa huomata, miten oivallinen tasapaino minun, Kaikan ja Pekan sävellysten kesken on löytynyt. Ja onhan sekin aika hurjaa, että aika hemmetin pienen kylän kasvateista on muovautunut jonkin ihmeellisen kosmisen ruletin kautta tällainen varsin omaehtoiseen tekemiseen kykenevä joukkio.

Välinpitämättömyydestä ja typeryydestä

Jos Viimeisen Atlantiksen sävellykset puhalsivat tuoreita tuulia Stam1nan maailmaan, levyn tiiviin teemakokonaisuuden muodostamat tekstit olivat jotakin aivan muuta – ne kiidättivät yhtyeen kokonaan uusiin ulottuvuuksiin. Jos mutkia suoristetaan vähän, Antti Hyyrynen ei enää pitäytynyt enemmän tai vähemmän kryptisissä teksteissään oman päänsä sisällä, vaan nyt sanoittajan ajatusten keskiössä oli ihmiskunnan ja maapallon synkkä tulevaisuus – ja lopulta myös tuho, ainakin ensin mainitun osalta.

– Innostuin teemalevyistä aikoinaan YUP:n kautta, yhtyeen Toppatakkeja ja Toledon terästä -albumi oli iso innoittaja. Levyn tekstithän kertovat yhtenäisen tarinan Henri Blavatskyn tutkimusten liepeiltä, Hyyrynen selittää.

– Vuonna 2008 tilasin Tiede-lehden ja aloin törmätä artikkeleihin ilmaston hälyttävästä lämpenemisestä. Yhdessä numerossa oli kuva, jossa jääkarhu nökötti pieneksi kutistuneella jäälautalla. Jostakin syystä tämä verkkokalvoilleni porautunut näky yhdistyi mielessäni pukumieshahmoon – hänen nimekseen tuli myöhemmin Tobeas Seinur –, ja levyn mittainen dystopiatarina alkoi hahmottua.

Tuntuiko tiiviin teema-albumin tekstien työstäminen hypyltä tuntemattomaan?

– Todellakin! Minulla oli kokemusta tarinoiden käsikirjoittamisesta muun muassa ammattiopintojen ja Medialouhos-tuotantoyhtiössä työskentelyn puolesta, mutta toki uudenlaisen tekemisen äärellä mietityttivät monet asiat. Välittyvätkö draaman kaari ja tekstin kantavat teemat? Onko tarina liian hajanainen?

– Minä kirjoitan Stam1nan tekstit ja annan ryhmälle ”verbaaliset kasvot”, mutta koko yhtyeen täytyy seistä tarinoiden takana. Ensimmäinen askel – kuten aina – olikin sanoitusideoiden esitteleminen muille bändin herroille. Se on perinteisesti kihelmöivä hetki, mutta Viimeisen Atlantiksen kohdalla jännitys oli ihan omassa luokassaan. Heti ensimmäiseksi painotin yhtyetovereille sitä, että kyseessä on ihmisten välinpitämättömyydestä ja typeryydestä polttoaineensa pumppaava fantasiatarina, eikä Stam1na ole todellakaan muuttumassa miksikään luonnonsuojeluyhtyeeksi.

Miten sanoittaminen sitten eteni?

– Tarinan pääkohdat alkoivat varmistua, kun menin Emilin [Lähteenmäki, Stam1nan vakituinen kosketinsoittaja vuodesta 2009] luokse Tampereelle ja ryhdyttiin kiinnittämään hänen asuntonsa seinään keltaisia post-it-lappuja. Että tässä biisissä tapahtuu tätä ja tuossa tuota.

– Minulla oli hahmoteltuna tiettyjä kulminaatiopisteitä, joista syntyi yksittäisiä sanoituksia. Esimerkiksi S.O.S. (Salatkaa oma sijaintinne) -alkusoiton jälkeen tuleva varsinainen avausbiisi Piste jolta ei ollut paluuta sisältää paikan- ja ajankuvausta painottaen sitä, että meidän yhteiskuntamme romahtaa yhtä aikaa sähköverkon kanssa.

– Pakkolasku kertoo päättömästä kulutushysteriasta, joka on luonnollisesti eräs suurimpia syitä siihen, että maapallo ja ihmiskunta ovat joutuneet ahtaalle. Olemme luoneet kestämättömän järjestelmän, ja se on häpeällistä. Jäteputkiaivot taas on tarina ihmisen idioottimaisuudesta ja siitä, miten ajatuksemme halutaan ohjata pois ikävistä asioista muun muassa harmittoman viihteen avulla.

– Maalla, merellä, ilmassa on puolestaan puheenvuoro esimerkiksi siitä, miten luonnonresurssien tuhlaus saattaa johtaa jopa aseellisiin konflikteihin – niin maalla, merellä kuin ilmassakin. Elämän tarkoituksesta taas löytyy erilaista uskontoihin liittyvää kriittistä pohdiskelua. Ja niin edelleen.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus lauloi jäätiköiden sulamisesta jo vuonna 2000 ilmestyneellä profeetallisella Itku pitkästä ilosta -albumilla. Antoiko tämän suomenkielisen heavy metal -klassikon saama lämmin vastaanotto rohkeutta kirjoittaa hieman samantyylisistä aiheista?

– Kaikki kunnia Timpalle ja kumppaneille, mutta en ole ikinä varsinaisesti kuunnellut Niskalaukausta. Eli vastaus on ei. Sama CMX:n suhteen. Kun julkaisimme Elokuutio-levyn vuonna 2016, jotkut löysivät kappaleiden scifiviittauksista yhteyksiä A. W. Yrjänän tarinoihin. Jos olen saanut sieltä suunnalta vaikutteita, ne ovat alitajuisia, sillä en ole koskaan tutustunut CMX:n tuotantoon.

– Omana ohjenuorana on aina ollut, että rockbändi voi laulaa uskottavasti myös epäkonventionaalisista aiheista, mikäli hyvin kirjoitettu ja rehellinen teksti tulee suoraan sydämestä. Kun kuulija uskoo asian esittäjän vilpittömyyteen, solisti voi laulaa käytännössä mistä tahansa.

Sietämätöntä stressiä

Kun Viimeisen Atlantiksen materiaali saavutti nauhoitusvalmiuden, Stam1na vetäytyi Lappeenrannassa sijaitsevan Astia-studion uumeniin. Yhteistyökumppaniksi valikoitui kahden ensimmäisen pitkäsoiton valmisteluvaiheissa tutuksi tullut äänittäjä-miksaaja-tuottaja Miitri Aaltonen.

– Miitri ei pahemmin puuttunut varsinaisiin sävellyksiin, mutta hän piti erityisen tarkasti huolta siitä, ettei nauhalle jäänyt löysiä ottoja. Jos soitto ei jostakin syystä groovannut tarvittavalla tavalla, se ei todellakaan mennyt Miitriltä läpi, Hyyrynen kertoo.

– Ideana oli soittaa mahdollisimman paljon livenä ja saada sitä kautta materiaali hengittämään vapautuneesti. Ratkaisu osoittautui oivalliseksi, vaikka hankaluuksiakin ilmeni. Tajuttiin ensimmäisen kerran konkreettisesti esimerkiksi se, että räyhäbiisien nauhoittaminen on paljon helpompaa verrattuna hitaan, tunnelmallisen ja rauhallisen kappaleen onnistuneeseen taltiointiin.

Kun Viimeistä Atlantista kuunteli aikoinaan, ja kuuntelee tänä päivänä, esiin nousi vaihtelevien sävellysten lisäksi myös aikaisempaa selvästi rikkaampi laulusuoritus.

– Kaikki instrumenttiraidat nauhoitettiin Astialla, mutta laulut tehtiin Velinin Tepon omakotitalossa. Muistan sessioista erityisesti sen, että nukuin ja lauloin samassa huoneessa. Kun aamu koitti, heräsin ja nostin käyttämäni patjan mikrofonin taakse akustiseksi levyksi. Niin, mainitsinko jo askeettisuuden? Hah hah!

– Purkitin Viimeisen Atlantiksen laulut Emilin kanssa. Ensin huusin aikani sydämeni kyllyydestä ja yritimme sitten kahdestaan tuomaroida, onnistuiko homma tarpeeksi hyvin. Emil teki omalta osaltaan loistavaa työtä, mutta itse en ole sataprosenttisen tyytyväinen lopputulokseen. No, opinpahan kantapään kautta, miten solistin ei kannata toimia levytystilanteessa.

Miten kummassa onnistut artikuloimaan niin selkeästi, vaikka lauletut rivit vilahtelevat parhaimmillaan ohi konekiväärinopeudella?

– Eihän sitä nyt pulla suussa kannata laulaa… No joo, tässä kohdassa on annettava kiitosta vanhemmille ja sisaruksille, sillä meillä on aina arvostettu rikasta ja selkeää puheenpartta. Isäni oli myös laulumiehiä, ja häntä apinoimalla sain tietyt perusasiat kuntoon jo nuorena. Kaiken huipuksi minulta löytyy harrastajateatteritaustaa, ja niissäkin piireissä arvostettiin selkeää äänenkäyttöä.

Kuvailit eräässä vanhassa haastattelussa Viimeisen Atlantiksen tekemistä ”helvetin raskaaksi projektiksi”. Avaisitko tätä lausuntoa hieman enemmän?

– Voisin sanoa samaa jokaisesta levytysprojektista! Olen aina asennoitunut taiteen tuottamiseen niin, että lopputuloksen täytyy olla ehdottomasti parasta, mitä siihen mennessä on tullut tehtyä. Kun Stam1na alkaa valmistella uutta albumia, se tarkoittaa kokonaisvaltaista ja täydellistä uppoutumista kyseiseen prosessiin. Biisit pyörivät päässä taukoamatta, vaikka pitäisi nukkua, mikä alkaa lopulta syödä ihmistä pahemman kerran. Olen itse asiassa varautunut siihen, etten välttämättä elä ihan niin pitkään kuin ilman taidetta eläisin!

Kuva: Markus Paajala

– Kun me tehtiin Viimeistä Atlantista, haluttiin saada aikaiseksi ihan järjettömän kova levy, mistä aiheutunut stressitila oli välillä aivan sietämätön. Hyvä puoli taas oli se, että tällaisessa painekattilassa saatiin parhaimmillaan keitettyä varsin jaloa lientä.

– Olen aina pitänyt Stam1naa jonkinlaisena koelaboratoriona, jonka kammioissa yhdistellään ennakkoluulottomasti erilaisia alkuaineita aikomuksena luoda entistäkin jalompaa metallia – ihan niin kuin keskiajan alkemistit aikoinaan. Viimeisen Atlantiksen kohdalla me onnistuttiin ihan hyvin.

Aurinkoisia hetkiä

Viimeinen Atlantis iskeytyi markkinoille 10. helmikuuta 2010. Useimmat arvostelijat ylistivät levyn ansioita, ja ostava yleisö äänesti jaloillaan sen verran ahkerasti, että albumi nousi julkaisuviikollaan Suomen virallisen listan ykköspaikalle. Taakse jäivät esimerkiksi HIMin ja Ismo Alangon uudet studioalbumit.

– Viimeisen Atlantiksen myyntilukemat ylittivät lopulta platinarajan. Samaan ei ole kyennyt yksikään toinen levymme, Hyyrynen toteaa.

– Jos Stam1nan yli kaksikymmentä vuotta kestänyt reissu on ollut paikoin myrskyinen, niin kyllähän Viimeinen Atlantis oli hyvinkin tyyni hetki… Se hetki, kun aurinko paistaa siniseltä taivaalta, on lähdetty soutuveneellä kalaan, kännykän akku on sopivasti loppunut, juoma on sopivan kylmää ja särki hyppää veneeseen pyytämättä.

– Viimeinen Atlantis sai selvästi enemmän palautetta verrattuna aikaisempiin julkaisuihimme. Meidän nettisivujen vieraskirjaan tuli aika paljon sen suuntaisia kommentteja, että porukka on alkanut käyttää polkupyörää tai julkisia työmatkoilla ja muovipussitkin ovat jääneet ostamatta. Tavallaan pieniä mutta hemmetin konkreettisia tekoja… Monilta muiltakin kuin merimies Leinoselta.

– Albumin väkevä vastaanotto vaikutti myös meihin. Kun oikeasti tajusi, että musiikki ja sanat voivat olla näin voimakkaita työkaluja, tuli fiilis, ettei parane mokata tulevaisuudessakaan. Että tässähän täytyy pysyä skarppina, ettei fanin kehossa komeileva Stam1na-tatuointi ala vituttaa.

Mutta eihän palaute ollut tietenkään pelkästään positiivista.

– Jotkut ärsyyntyivät, totta kai! Itse asiassa Infernon kolumnissahan oli ihan äskettäin… Siellä kirjoitettiin jotenkin, että ”öyhötetään, että musiikkia ja politiikkaa ei saa yhdistää, mutta samaan aikaan nautitaan ongelmitta Lemin Greta Thunbergin papatuksesta”. Näkökulmansa kullakin, mutta pidän silti varsin mielenkiintoisena, jos joku kykenee näkemään meidät jotenkin poliittisena yhtyeenä. Itse pidän Stam1naa enemmänkin alkukantaisena ja raivoavana musiikillisena petona, josta pyritään pitämään kaikki suorat poliittiset kannanotot kaukana.

Millaisia ajatuksia herättää se, että Viimeisen Atlantiksen sanoma on tänä päivänä ajankohtaisempi kuin kymmenen vuotta sitten?

– Niin, kaikki mahdolliset varoitusmittarit olivat punaisella jo aikoja sitten, ja mitä asioiden korjaamiseksi on tehty? Suomessa monet jutut – vaikkapa kierrätyssysteemit – ovat paranemaan päin, mutta globaalilla tasolla itsekeskeiset ja lyhytnäköiset kulutusjuhlat tuntuvat vain kiihtyvän, Hyyrynen toteaa.

– Painavaa informaatiota on saatavilla helpommin kuin koskaan ennen, mutta samaan aikaan tieteen ja tutkimustulosten arvostus on laskussa. Jopa maailman merkittävimpien johtajien tasolla puhutaan ”tunteella” ja vedotaan vaikkapa ikivanhoihin uskomuksiin… Toisin sanoen hirvittävän tärkeitä päätöksiä perustellaan epämääräisillä minusta tuntuu -lausahduksilla, eikä toiseen suuntaan kiistattomasti osoittavista faktoista välitetä tuon taivaallista. Mitä helvettiä se kertoo ihmisistä, että meidän pitäisi olla kaiken järjen mukaan fiksumpia kuin koskaan ennen, ja samaan aikaan yhä suurempi osa porukasta näyttää olevan matkalla suoraan kohti Narniaa?

– Sitten taas toisaalta… Ehkä tietoa on tänä päivänä yksinkertaisesti liikaa, ja porukka vain ahdistuu ja luhistuu informaatiotsunamin puristuksessa. Kun niin tapahtuu, moni päästää läpi vain ne omaan maailmankuvaan sopivat tiedonmuruset. Isossa kuvassa ihmisten tietoisuus laajenee koko ajan, mutta samaan aikaan jengi tuntuu käpertyvän esimerkiksi sosiaalisen median kautta omaan pieneen ympyrään. Meistä on tulossa jonkinlaisia suljettuja soluja valtavassa organismissa, ja tämä organismi on sairas.

Onko ihmiskunnalla mitään toivoa?

– Niin että onko porukalla tsäänssejä? Totta kai! Isot massat saattavat menehtyä vaikkapa uusien supertautien tai maailmansotien niittäminä, mutta samaan aikaan teknologia jatkaa kehittymistä ja tulemme saavuttamaan monenlaisia asioita – niin huikeita asioita, ettemme pysty vielä edes kuvittelemaan niitä.

– Katsoin juuri Mars-sarjan Netflixistä. Alkoi harmittaa, että olen jo niin vanha, etten tule koskaan pääsemään avaruusmatkalle. Nimittäin nyt jos koskaan kiinnostaisi lähteä Marsiin ja aloittaa elämä niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Hah hah!

Täytät ensi kesänä neljäkymmentä. Millaisia juhlasuunnitelmia sinulla on?

– Ehkä vuokraan jonkin ison tilan ja roudaan sinne kaikki omistamani tavarat. Paikalle eksyneet voivat sitten ostaa minkä tahansa esineen, mikäli pääsemme yhteisymmärrykseen hinnasta. Tai sitten luovun asioista ilmaiseksi. Miksipä en? Olen tullut siihen tulokseen, että minulla on liikaa tavaroita, eikä jatkuva ähky ole hyvä olotila.

Vielä yksi kysymys: mikä on elämän tarkoitus?

– Onko elämällä ylipäänsä oltava jokin syvällisempi tarkoitus? Mikä on kilpikonnan elämän tarkoitus? Vai onko kysymys enemmänkin siitä, että ajatteleva olento kaipaa jotakin perustelua olemassaololleen?

– Jotkut sanovat, että elämän tarkoitus on selviytyä ja lisääntyä… Selviytyä, totta kai, jos haluaa jatkaa matkaa elävien kirjoissa. Lisääntyä? Enpä tiedä. Ei elämä mihinkään lopu, vaikka ei lisääntyisikään – monet muut hoitavat sen puolen kuntoon. Mutta siis… Elämän tarkoitus? No, aloitetaan vaikka siitä, että älkää olko kusipäitä muita kohtaan!

KAINALO: Unelman toteutumisen äärellä

Like Kustannus julkaisee 10. helmikuuta Antti Hyyrysen esikoisromaanin. Teoksen nimi on Viimeinen Atlantis, ja se kertoo Stam1nan samannimisellä studioalbumilla ilmestyneen dystooppisen tarinan laajennetun version.

Kun Stam1na julkaisi aikoinaan Viimeinen Atlantis -albumin, tiesitkö jo silloin kirjoittavasi aiheesta myös yli 300-sivuisen kirjan?

– En. Päätös opuksen tekemisestä syntyi vasta pari vuotta sitten. Varsinainen kirjoitustyö alkoi syksyllä 2018, ja valmista tuli joulukuussa 2019.

– Tähän aiheeseen liittyy eräs mielenkiintoinen juttu… Kun Viimeinen Atlantis aikoinaan ilmestyi, levyllä kerrotun tarinan loppu jäi avoimeksi. Järjestimme sitten netissä kilpailun, jossa pyysimme Stam1na-faneilta näkemyksiä esimerkiksi siitä, mitä Tobeakselle [tarinan päähenkilö portugalilaislähtöisen Athinan ohella] jatkossa tapahtuu.

– Meille tuli vino pino postia, ja valitsin sitten kirjoitusten joukosta voittajan. Palkintona oli minun versioni siitä, miten Viimeisen Atlantiksen tarina jatkuu ja päättyy. Kirjoitin juonen käänteet muovisille piirtoheitinkalvoille, pyöritin ne pullon sisälle, sinetöin paketin ja lähetin sen valitulle henkilölle. Toisin sanoen maailmassa on tällä hetkellä minun lisäkseni yksi ihminen, joka tietää Viimeisen Atlantiksen loppuratkaisun.

Oletko yhtään huolissasi, että tämä henkilö paljastaa tapahtumat ennen kirjan ilmestymistä?

– En. Lupasin lähettää nämä ”ratkaisun avaimet” voittajalle, ja niin myös tapahtui. Asiaa ei saa tekemättömäksi, enkä edes halua sitä. Luvattu mikä luvattu… Mutta lienee sanomattakin selvää, että varsinaisessa kirjassa kaikki ne useat henkilöhahmot, juonen käänteet ja muut tarinan kulmakivet ovat huomattavasti laveampia kuin tässä lähetetyssä raakaversiossa.

Kuvailisitko kirjaa hieman enemmän?

– Kuten levynkin kohdalla, kyseessä on lähitulevaisuuteen sijoittuva fiktiivinen dystopiakuvaus. Samalla teos kertoo kieroon kasvaneesta individualismista, kylmästä itsekeskeisyydestä ja henkilökohtaisesta katastrofista.

– Kirjassa kuvatun maailman tapahtumia hallitsee keinoäly nimeltään EloQuence, joka pystyy edustamaan myös ihmisyyttä. Mukana on reippaasti scifivaikutteita, ja tarinan rakennusvaiheessa jouduin keksimään monia asioita ja esineitä, joita ei ole vielä olemassakaan.

Oman kirjan julkaiseminen on ollut yksi suurista unelmistasi, eikö vain?

– Ehdottomasti. Olin ehkä 11-vuotias, kun ilmoitin haluavani isona kirjailijaksi. Äitini ostikin minulle tyhjän vihkon ja patisti kirjoittamaan. Tein työtä käskettyä, ja noin vuoden päästä olin saanut aikaiseksi tarinan nimeltään Taikamiekan taistelu. Alkuperäinen teksti on edelleen kirjahyllyssäni.

Ehkä Stam1na julkaisee jonakin päivänä samannimisen fantasiametallia sisältävän albumin?

– Se olisi kova juttu! Jos J. R. R. Tolkien sijoitti universuminsa Keski-Maahan, minun universumini jylhät maisemat, synkät linnoitukset ja muut oleelliset jutut mahtuivat olohuoneen lattialle. Muurahaiset olivat minun ritareitani, koppakuoriaiset örkkejä, heinäsirkat haltijoita ja niin edelleen. Tästä muuten nousee mieleen kysymys: onkohan hyönteisheviä olemassa? Hah hah!

Palataanpa asiaan… Mitä Stam1nan alkaneeseen vuoteen kuuluu?

– Kevät vierähtää uusien kappaleiden kirjoittamisen ja demosessioiden parissa. Kesällä paiskataan joitakin keikkoja ja alkusyksyllä noustaan Helsingin Jäähallin estradille Viimeisen Atlantiksen juhlakonsertin merkeissä. Syksyisten iltojen hämärtyessä uppoudutaan toivon mukaan studioon, jotta saataisiin seuraava albumi pihalle vuonna 2021.

– En ole tehnyt uusista ideoistani vielä yhtään konkreettista demoa, mutta minulla on tällä hetkellä tunne, että seuraava levymme tulee olemaan ”jotakin muuta”. Ja se, että minulla on tällainen fiilis, tuntuu aivan mahtavalta!

Julkaistu Infernossa 1/2020.