”Rebel Extravaganza oli hieman erilainen näkökulma black metaliin” – haastattelussa menneisiin palaava Satyricon

Satyriconin vuonna 1999 julkaisema Rebel Extravaganza on poikkeuksellinen black metal -levy, joka peilasi tekijöidensä silloista epäterveellistä maailmankuvaa. Nyt on aika repiä haavat auki.

Satyricon vuonna 1999.
Kuva: Marcel Lelienhof

Eletään viime vuosituhannen loppukuukausia. Täydestä undergroundista tavallisen kansan tietoisuuteen noussut black metal oli kokenut menestyksensä huipun pari vuotta aiemmin, ja merkittävä osa musiikkityylin tekijöistä tuntui harhailevan ympäriinsä päämäärättömästi.

Syvällä alamaailmassa loimusi toki jääräpäinen omistautuminen värittömälle ideologialle ja primitiiviselle ilmaisulle, mutta suuremmassa mittakaavassa kuultiin paljon kaupallisen laskelmoinnin tukahduttamia musiikkiteoksia, joiden vääränlainen uudistumishalukkuus, muovisuus ja liiallinen kaikkien miellyttäminen eivät osuneet maaliinsa.

Murrosvaiheen rytinässä oli kuitenkin oma kitkansa, joka toimi sytykkeenä monelle mustan metallin perusarvoihin pohjaavalle bändille synnyttäen muun muassa Clandestine Blazen, Deathspell Omegan, Satanic Warmasterin ja Watainin kaltaisia nimiä, joista kukin puhkui (ja puhkuu yhä) omaa raivokasta henkeään musiikkityylin pohjalla kyteviin hiilloksiin.

Toisaalla taas julkaistiin onnistuneesti uusia kulkuväyliä etsineitä albumeja, joista ovat jääneet elämään esimerkiksi kotimaisen …and Oceansin The Dynamic Gallery of Thoughts, Dødheimsgardin 666 International, In the Woodsin Strange in Stereo ja Ulverin Themes from William Blake’s the Marriage of Heaven and Hell. Näiden teosten yhdistäminen stereotyyppiseen mustaan metalliin saattaa olla hankalaa, mutta jokaisen julkaisun lähtökohdat olivat selkeästi black metalin uudistamisessa ja genren ummehtuneiden sääntöjen uudelleenmäärittelyssä.

Yksi genren suurimmista ja tunnetuimmista nimistä oli norjalainen Satyricon, joka väijyi seuraavaa iskuaan hiljaisuudessa. Kuusinumeroisen määrän kopioita myyneestä läpimurtolevystä Nemesis Divinasta (1996) tuntui olevan piinaavan pitkä aika, ja vaikka yhtye putkautti olemassaolonsa muistutukseksi kaksi kokeilulliseksi luonnehdittavaa ep:tä, oli silti hankala kuvitella, mihin suuntaan ylväistä melodioistaan ja tarttuvista kappaleistaan tunnettu duo tulisi seuraavalla kokopitkällään musiikkiaan viemään.

Satyr ja Frost. Kuva: Marcel Lelienhof

Erilainen näkökulma

Kaupallisen menestyksen hedelmistä nauttineen Satyriconin vastaisku skenen löysistymiselle oli radikaali ja yllättävä. ”Uuden Nemesis Divinan” sijaan uran kovimmassa nousukiidossa julkaistiin kylmä, väkivaltainen, lohduton ja täysin omanlaisiaan tuulia haistellut Rebel Extravaganza. Se vaikutti ilmestyessään kaupalliselta itsemurhalta.

Aikansa hengelle ominaisesti ”moderni”, mutta syvällä sisimmässään ajattomia teemoja toistellut albumi siirsi Satyriconin musiikillisen ilmaisun metsästä urbaaniin ympäristöön ja toi black metal -kentälle täysin uudenlaista progressiivisuutta muodossa, joka ei ole kohdannut sittemmin vertaistaan.

– Olimme tietoisia siitä tosiasiasta, että teimme äärimmäisen epätavallista albumia, rumpuja lukuun ottamatta levyn instrumenteista, laulusta ja sävellyksistä vastaava Sigurd ”Satyr” Wongraven muistelee 20 vuotta myöhemmin.

– Kun aloimme työstää Rebelin materiaalia, kyse ei ollut mitenkään epätavallisesta kamasta, vaan jatkoin kirjoittamista siitä, mihin Mother North -kappale ja Nemesis Divina -levy kokonaisuudessaan jäivät. Sen sijaan, että olisin toteuttanut todellista taiteellista visiotani, päädyin kopioimaan aiemmin tekemieni juttujen parhaita paloja, mutta melko pian tajusin, että tämä ei ole sitä mitä olen ja musiikiltani haluan. Hylkäsin sen polun ja rupesin tekemään jotain täysin erilaista.

– Täytyy muistaa, millaista black metalia 1990-luvun lopussa julkaistiin. Kaikki tuntui olevan seurausta Cradle of Filthin, Dimmu Borgirin ja vastaavien kaupallisesta läpimurrosta… ja kutsuin tuota aikaa goottibändien esiintuloksi. Kaikki se vei mielestäni black metalia väärään suuntaan, ja koko musiikkityylistä tuli liian kilttiä ja vähemmän mielenkiintoista, koska hommassa oli liikaa hollywoodmaista kiiltoa, muovisia vampyyrinhampaita ja muuta vastaavaa.

– Rebel oli hieman erilainen näkökulma black metaliin. Levy oli tietysti osoitus taiteellisesta vapaudesta, mutta myös protesti koko ympäröivää skeneä kohtaan. Samalla se yritti määrittää, mitä tulevaisuus tämän musiikkityylin parissa voisi olla. Tekemämme ratkaisut olivat siis aika hankalia.

Hienostunut balanssi

Yhä hämmästyttävän ajankohtaisen Rebel Extravaganzan uudelleenjulkaisulle ja remasteroinnille on eittämättä tilausta. Aiempaa kirkkaammin ja terävämmin soiva albumi kuulostaa alkuperäispainostaan syvemmältä ja – jos mahdollista – entistä hyökkäävämmältä.

Pyöreille vuosille ajoittuvat uudelleenjulkaisut ovat Satyriconille tuttua sarkaa, julkaisihan bändi kolme vuotta takaperin Nemesis Divinan remasteroidun painoksen ja heitti päälle vielä varsin hyvän nipun albumin pohjalta soitettuja keikkoja.

– Uudelleenjulkaisu ei ole tietenkään koskaan yhtä iso juttu kuin kokonaan uuden levyn julkaisu, mutta käytimme todella paljon aikaa esimerkiksi kansitaiteen parissa käyden läpi kaikki pienimmätkin yksityiskohdat. Tutkimme arkistoja ja kaivoimme esiin kaiken materiaalin, joka jäi alkuperäispainoksella käyttämättä, josko näkisimme nyt joitain asioita hieman eri valossa.

– Mitä soundimaailmaan tulee, remasterointi ja remiksaus eivät tietenkään ole sama asia. Remiksauksen avulla musiikkiin voi tuoda paljon uusia elementtejä, kun taas remasterointi on enemmänkin olemassa olevien juttujen hienosäätöä. Monet yrittävät tehdä musiikkiin suuria muutoksia remasteroinnin avulla, mikä johtaa yleensä rajuun epäonnistumiseen. Kyse on siitä, että on saatava aikaiseksi mahdollisimman paljon niissä puitteissa, jotka remasterointi antaa myöten.

– Minulle kyse oli tavallaan tietyn hienostuneen balanssin löytämisestä, joka pitää alkuperäisen albumin periaatteessa täysin samana, mutta kohentaa tiettyjä elementtejä, jotta koko homma astuu yhden askeleen eteenpäin. Tässä tapauksessa saimme sen mitä halusimme, joten olen tyytyväinen lopputulokseen.

Merkittävä dynamiikka

Rebel Extravaganzan monisyiset ja useista eri osista kasatut kappaleet ovat pääosin mittavia sävellyksiä, jotka vaativat kuulijalta tarkkaa keskittymistä. On myös hyvä huomata, että vaikka levyn linja on yhtenäinen, biisien väliltä löytyy lopulta paljon vaihtelua – eikä kyse ole pelkästään kolmen lyhyen välisoiton vertailusta albumin muuhun materiaaliin.

Musiikin kirjoittaminen Rebelille taisi olla melkoinen haaste?

– Todellakin, hyväntuulinen Satyr nauraa.

– Albumilla tapahtuu paljon kaikenlaista, ja esimerkiksi Tied in Bronze Chains ja The Scorn Torrent ovat molemmat yli kymmenminuuttisia kappaleita. Ne ovat tietysti todella pitkiä sävellyksiä, mutta myös Filthgrinder ja Supersonic Journey ovat massiivisia biisejä, joissa on todella hullua dynamiikkaa, raivopäistä meininkiä ja ihan yleistä intensiteettiä, jonka kuuntelu tietyllä volyymilla voi viedä kuulijan toiseen ulottuvuuteen. Mitä noiden kappaleiden soittamiseen ja laulamiseen tulee, se on melko uuvuttavaa kamaa.

Aikoinaan kovaan vastarintaan törmännyttä levyä on kuunneltu Satyrin mukaan hieman väärältä kantilta.

– Minusta Rebel ei ole niinkään väärin tulkittu albumi, vaan ehkä ihmiset puhuvat sen kohdalla hieman vääristä asioista. Porukka muistaa mainita, että se on sävellyksellisesti epätavallinen levy, jolla on pitkiä biisejä ja todella nopeita juttuja – esimerkiksi, kuinka nopea ja monotoninen The Scorn Torrentin pitkä lopputykitys on ja kuinka kova fyysinen haaste se mahtaa olla vaikkapa rumpali Frostille. Porukka puhuu mielestäni liian vähän albumin dynamiikasta.

– Kun kävin levyä läpi remasterointia ja tulevia keikkoja varten, olin positiivisesti hämmästynyt siitä, miten joidenkin kappaleiden tunnelma laski täydestä kuumuudesta pakkasen puolelle silmänräpäyksessä. Albumi on täynnä juttuja, jotka kulkevat äärimmäisestä nopeudesta lähes täydelliseen pysähtyneisyyteen melkein sormea napsauttamalla, ja niiden biisien soittaminen tai kuunteleminen vaatii tiettyä tarkkaavaisuutta ja omistautumista. Rebel ei siis ole varsinaisesti albumi, joka taittuisi taustamusiikiksi.

Muistan lukeneeni aikoinaan, että levyn nimeksi olisi pitänyt tulla Hellucinations. Pitääkö paikkansa?

– Ei, en ole koskaan kuullut tuollaisesta, hah hah.

– Jokaisen Satyricon-albumin nimi on pysynyt työvaiheesta lähtien samana, enkä ole koskaan ajatellut kahden kuukauden työskentelyn jälkeen, että ”Hei, odottakaas hetki! Tämän levyn nimeksi tuleekin Nemesis Divina!”. Kaikki levyjemme nimet ovat sitä, mitä alkujaan suunnittelin.

Pohjaton ihmisviha

Rebel Extravaganza vei Satyriconia myös sanoituksellisesti uuteen suuntaan. Teksteissä pyörittiin fyysisen ja psyykkisen saastan, ihmisvihan ja nihilismin maailmassa, joskaan ne eivät irrottaneet täysin otettaan yhtyeen aiempien levyjen linjasta.

Esimerkiksi Filthgrinder-kappaleen ”Filthgrinder / no-love machine / cleaner / unknown to remorse and pity / cynical / electric / fucking murderer” -tyylin sanoitukset olivat tuon ajan black metalissa sen verran eriskummallisia vetoja, että monen vanhan fanin oli hankala lähestyä bändin musiikkia tutusta ja turvallisesta kulmasta. Se oli varmasti tekstit kirjoittaneen Satyrin tarkoituskin.

Kaiken kaikkiaan Rebel vaikutti ensimmäiseltä tekijöilleen todella henkilökohtaiselta Satyricon-levyltä, jolla on kyse paljon muustakin kuin pelkästä tarinankerronnasta.

– Kyllä, se on aivan totta, Satyr vakavoituu.

– Rebel syntyi elämänvaiheessa, jossa vihani ja paheksuntani yhteiskuntaa ja koko ihmisrotua kohtaan oli pohjatonta. Se lähti niin pahasti käsistä, että lopulta koin pelkkää vihaa ja aggressiota, jolla ei ollut mitään suuntaa tai selkeää kohdetta. Tuntui, että paha energia rupesi syömään minua sisältäpäin, mutta onneksi tulin ymmärrykseen siitä, että se ei ole loogista. Kaikki oli aivan liian tunnepohjaista.

– Päälle parikymppisenä ei ole tarpeen kannatella koko maailmaa olkapäillään ja pohtia kaikkia niitä asioita, mitä silloin ajattelin. Lopulta homma etenee kuvaannollisesti siihen pisteeseen, että sitä tavallaan tykittää paloletkun kanssa kohti seinää ja kaikki vesi roiskuu takaisin päälle. Sellaisella vihalla ei tuhoa ketään muuta kuin oman itsensä.

– Myöhemmin olen ajatellut, että oli toisaalta ihan hyvä, että kävin tuon kaiken läpi, koska taiteilijana sitä arvostaa elämän eri vaiheita ja koettelemuksia, jotka kaikki ovat luomistyön kannalta olennaisia. Jos en olisi ollut tuossa tilassa parikymmentä vuotta sitten, en olisi saanut koskaan aikaiseksi Rebel Extravaganzaa.

Artisti on luonnollisesti ylpeä levyn vaikutuksesta mustan metallin kehitykseen.

– Olen erittäin onnellinen, että teimme tämän albumin, koska se on tärkeä julkaisu sekä meidän että koko black metalin historiassa! Olen keskustellut levystä monen kanssamuusikon kanssa, ja jos kuuntelee niitä black metal -levyjä, jotka ilmestyivät 2000-luvun alussa, monella niistä ei olisi tiettyä soundia tai visuaalisuutta, ellei Rebelin kaltaista teosta olisi koskaan ilmestynyt. Itse en ainakaan muista kuulleeni samanlaista kokonaisuutta ennen loppuvuotta 1999.

– Ehkä levy antoi muille bändeille itseluottamusta tehdä asioita, joita he eivät olisi muuten uskaltaneet tehdä. Vaikka ei ehkä ole olemassa bändiä, joka teki kaiken täysin samoin kuin me, näitä juttuja saattoi löytää pari kolme vuotta myöhemmin useiden levyjen sävellyksistä, sanoituksista, sovituksista tai visuaalisuudesta. Kaikki eivät ole valmiita heittämään sitä ensimmäistä kiveä, mutta me teimme sen, hah hah.

Kehitys tai kuolema

Satyricon-kaksikon henkilökemiat ovat hioutuneet vuosien varrella niin toimiviksi, että musiikki virtaa miesten käsien läpi ihailtavalla varmuudella. Satyr kuitenkin vakuuttelee, että leipääntymistä ei ole päässyt tapahtumaan, vaan yhtyeen sisällä elää yhä alkukantainen palo rakastamansa musiikin tekoon.

– Satyriconista puhuttaessa on tärkeää muistaa, että emme pyri tekemään ainoastaan hyviä levyjä, vaan bändissä vaikuttaa kaksi kovan luokan black metal -fania. Kun kuulin ensimmäistä kertaa black metalia, olin ehkä 11–12-vuotias. Homma muuttui vakavammaksi pari vuotta myöhemmin ja on jatkunut samana siitä lähtien. Huomenna täytän 44. Asia on täysin samoin Frostin kohdalla, joka on omistanut elämänsä tälle touhulle.

– Tärkein juttu on tietysti hyvien albumien teko, mutta heti toisena tulee halu tehdä jotain, jolla on mielestämme arvokas merkitys koko genren kehitykselle. On olennaista, että musta metalli kulkee koko ajan eteenpäin, sillä sinä päivänä, kun musiikkityyli lakkaa kehittymästä, se myös kuolee – ainakin näin muusikon näkökulmasta.

Onko sinulla aikaa tai intoa seurata, mitä ympärilläsi tapahtuu?

– Kyllä, mutta ei välttämättä siinä mielessä, miten ajattelet. Minulla on yhä kiinnostusta olla osa tätä liikettä, ja toivon, että me ja vanhat ystäväni norjalaisessa metalliskenessä pystymme jatkossakin koskettamaan kuulijoita tekemällämme musiikilla ja inspiroimaan samalla nuoria – ja miksei vanhempiakin – bändejä.

– En kuitenkaan varsinaisesti seuraa, mikä on uutta… ja siihen on monia syitä. Suurin on se, että sitä on saavuttanut muusikkona tietyn pisteen, jossa tärkein juttu on oman musiikin kehittäminen, mikä tarkoittaa kohdallani oman sisimpäni tutkimista sen sijaan, että ottaisin vaikutteita joltain ulkopuoliselta tekijältä.

– Mitä musiikillisiin ”etsintöihini” tulee, saatan kuulla tai nähdä esimerkiksi jazzin parissa juttuja, jotka sulautuvat päässäni osaksi säveltämääni musiikkia.

Tutut tunnelmat

Satyricon on ehtinyt soittaa uudelleenjulkaisun tiimoilta yhden Rebel-keikan, Tons of Rock -festivaalilla Oslossa. Koko levyn läpisoiton kattavia keikkoja on ymmärrettävästi harvassa – onhan kyseessä järjettömällä intensiteetillä paiskottu nelivarttinen, jonka toistaminen lavalla vaatii takuulla aivan omanlaistaan henkistä ja fyysistä kanttia.

Oikean mielentilan löytyminen onkin Satyrille erityisen tärkeä asia.

– Keskustelin hiljattain Frostin kanssa uramme varrella tehdyistä kappaleista ja siitä, mitä ne vaativat soittajalta. Puhuimme myös Rebelistä, ja tulimme siihen tulokseen, että pystymme todellakin samastumaan niihin fiiliksiin, joita koimme näitä biisejä soittaessamme vuonna 1999.

– Jotain Tied in Bronze Chainsiä ei yksinkertaisesti voi soittaa täysin mekaanisesti ja passiivisesti, eikä Supersonic Journeyä voi vetää ajatellen, mitä mahtaa syödä huomenna aamiaisella. Nämä biisit vaativat henkisesti ja fyysisesti niin paljon.

– Minulle prosessi on mahtava kokemus ennen kaikkea siksi, että olen bändin laulaja ja kappaleiden sanoittaja ja kykenen uppoutumaan syvälle teksteihin. Muistan niitä esittäessäni tarkkaan, mitä tunsin kun kirjoitin ne, ja niiden kautta osaan myös tarkastella, missä seison ihmisenä juuri tänä päivänä.

Julkaistu Infernossa 11/2019.