”Voihan se olla jollekin pettymys tulla backstagellemme, kun siellä on yksi sixpack kaljaa” – haastattelussa Korn

Korn nousi mammuttisuosioon ennen vuosituhannen vaihdetta, pöhöttyi, ajautui vaikeuksiin, teki ryhtiliikkeen ja on edelleen voimissaan. Biitistä huolehtii raudanluja ammattilainen Ray Luzier, joka on viihtynyt bändissä nyt kahdeksan vuotta.

The Serenity of Suffering. Kornin uuden levyn nimi tuo mieleen, että Jonathan Davisin ainainen valitus kipeistä kokemuksistaan on tuonut hänelle varsin mukavan suosion ja elämän. Rumpali Ray Luzier sanoo, että yleensä kitaristi James ”Munky” Shaffer keksii levyn nimet, mutta tällä kertaa sen tosiaan keksi Davis.

– Elämässä on aina tragedioita eikä kukaan säästy kärsimykseltä. On suurta viisautta löytää keinot käsitellä kärsimystä luovalla tavalla ja nähdä myös tasapaino onnen ja surun välillä, Luzier filosofoi.

Kornin viimeisin vuosikymmen on ollut varsin ailahteleva. On ollut mystisiä kollaboraatioita Skrillexin kanssa (The Path of Totality, 2011) sekä hämmentäviä keikkoja, joilla bändin ovat muodostaneet Shaffer, Davis ja basisti Reginald ”Fieldy” Arvizu kolmistaan erinäisten sessiomiesten kanssa. Arvizukin jätti rundin väliin vuonna 2012, kun hänen vaimonsa oli raskaana.

The Serenity of Sufferingilla soittaa jälleen hyvin tutunkuuloinen bändi. Kertosäkeet ovat massiivisia ja riffit raskaita. Biisimateriaalikin on tasaisen vahvaa. Luzier antaa tästä kunnian edellislevy The Paradigm Shiftille (2013) palanneelle kitaristi Brian ”Head” Welchille.

– Tämä on suosikkilevyni, ehdottomasti. Head on loistava tekemään kertosäkeitä. Usein ne ovat niin tarttuvia, että tulee mieleen, eikö niitä ole käytetty aiemmin! Levyllä on hieno tasapaino angstin ja kauniiden melodioiden välillä.

Tuottaja Nick Raskulinecz on toinen avainhahmo. The Paradigm Shiftin tuotti vielä Don Gilmore.
– Nick on tehnyt Foo Fightersiä, Alice in Chainsiä ja Rushia. Se ei ole huono CV. Hän on intohimoinen kaveri. Kun hän tuli messiin, aloimme tosissamme karsia heikompia juttuja ja parannella hyviä. Hänestä oli valtavasti apua.

Luzierin mukaan Raskulinecz halusi bändin keskittyvän omiin vahvuuksiinsa ja niihin elementteihin, jotka tekevät bändistä ainutlaatuisen. Kuulostaa viisaan miehen puheelta.

Nelikymppiset teinit

Vaikka Korn on käynyt läpi vaikeita aikoja, bändiä ei voi syyttää laakereillaan lepäämisestä. Levyjä on tullut tasaiseen tahtiin ja bändi on keikkaillut jatkuvasti.

– Jon tekee koko ajan jotain. Meillä on myös omat sivuprojektimme. Tämän bändin idea on, että koko ajan tapahtuu. Viime rundien välissä James, Brian ja minä menimme pieneen studioon ja saimme ideoita nauhalle. Mietimme jo nyt ideoita seuraavalle levylle, vaikkei tämäkään ole vielä ulkona.

Luzier alleviivaa moneen kertaan haastattelun aikana, kuinka Korn elää juuri nyt hyvää vaihetta. Headin paluu oli hänen mukaansa parasta, mitä bändille on tapahtunut vuosiin.

Kaikkihan me muistamme, miten Head tuli uskoon ja lähti bändistä dramaattisesti vuonna 2005. ”Korn gave Head to Christ”, vitsailtiin internetissä.

– Minähän liityin bändiin vasta kun Head oli jo lähtenyt. Sitten teimme tribuuttibiisin Deftonesin Chi Chengille. Fieldy organisoi sen. Meillä oli Dave McClain, Jim Root ja ties ketä mukana. Tapasin silloin Headin ensimmäistä kertaa.

Davis, Shaffer, Welch ja Arvizu ovat kaikki Kornin perustajajäseniä. Heillä on oma kemiansa, jonka Luzier on ymmärtänyt toden teolla vasta nyt.

– Kun he ovat yhdessä, he ovat ihan kuin neljä teinimuksua Bakersfieldistä. Sillä erolla, että he ovat nelikymppisiä.

Head ei ainoastaan muuttanut bändin sisäistä dynamiikkaa, vaan hänen paluunsa sai bändin katsomaan ympärilleen. Tuli uusi management ja uutta henkilökuntaa kiertueille. Luzier sanoo Kornin olevan nyt kuin hyvin öljytty kone.

– Headin paluu teki ihmeitä myös Munkylle. Kumpikin pitää toista itseään parempana soittajana, ja tosiasiassa he ovat molemmat ihan helvetin hyviä. Minä ja Fieldy keskitymme biittiin.

Uusi jätkä

Entäpä Luzier itse? Hänet vakinaistettiin bändiin vuoden 2008 alussa. Se oli viimeinen naula David Silverian Korn-uran arkkuun.

Silverian myöhemmät vaiheet eivät ole olleet kaunista seurattavaa. Hän on haukkunut bändin jäseniä julkisesti, itkenyt reunionin perään, yrittänyt käydä oikeutta ja keskittyä samalla ilmeisen epäonnisiin ravintolabisneksiinsä. Bändi on ollut vähäpuheinen mutta johdonmukainen: ei kiinnosta.

Kaikesta tästä muodostuu helposti kuva, että Silveria on hieman raskas jätkä. Jo jättihittilevy Untouchablesin aikaan (2002) huhuttiin, että edellisellä rundilla Silverian korvannut Mike Bordin olisi soittanut levylläkin. Se ei ole ollenkaan mahdoton teoria.

Luzier ei mainitse Silveriaa nimeltä koko haastattelun aikana, vaan puhuu vain edeltäjästään. Kun bändi ilmoitti, että Luzier on nyt Kornin rumpali, fanit eivät nielleet sitä purematta.

– Aluksi minuun suhtauduttiin vähän nuivasti, minkä ymmärrän ihan täysin. Jos mietin vaikka sitä, kun Steve Smith lähti Journeystä ja Deen Castronovo tuli hänen tilalleen… Rakastan Castronovoa, mutta hän ei ole Steve Smith!

Bändi antoi Luzierille vapaat kädet. Se oli miehelle uusi tilanne, koska hän oli tehnyt mittavan ja maineikkaan uran kokoonpanoissa, joissa hänen piti kuulostaa joltakulta muulta. Kuten vaikkapa David Lee Rothin ja Jake E. Leen kanssa.

– Nyt minun on annettu olla minä. Se on todella arvokasta. Haluan olla vanhoissa biiseissä uskollinen alkuperäisille versioille, mutta Jon aina sanonut, että vedä vain niin kuin vedät. Se oli aluksi outoa, koska olen ollut hired gun niin monessa jutussa… Olen ottanut enemmän vapauksia oikeastaan vasta ihan viime vuosina. Tuntuu ihan älyttömän siistiltä, että fanit ovat suhtautuneet siihen niin hyvin.

The Paradigm Shift oli varmaankin ensimmäinen levy, jolla kukaan ei enää haikaillut Silverian perään. Ja jos nyt totta puhutaan, Luzier on aivan ilmiömäinen soittaja, Silveria parhaimmillaankin vain kelvollinen.

Sokeri on huumetta

Luzier, 46, on Kornin vanhin jäsen. Hän on musiikkiopistotaustainen ammattimuusikko, joka on tehnyt kaikkea maan ja taivaan välillä. Hän on profiloitunut lievästi hard rock -soittajaksi ja Korn on varmasti raskainta musiikkia, jota hän on koskaan rummuttanut.

– En arvannut, että soittaisin ympäri maailmaa tällaisessa bändissä 46-vuotiaana. Olin aiemmin opettajana musiikkiopistossa, ja arvelin, että palailisin niihin hommiin ja soittelisin ehkä joissain kivoissa bändeissä. Tässä sitä ollaan hakkaamassa aivot pihalle joka ilta. Mutta minä rakastan sitä!

Rumpujensoitto on äärimmäisen fyysistä hommaa. Kropan täytyy olla kunnossa, muuten käy huonosti. Surullisia esimerkkejä riittää.

Kun antaa tunteiden näkyä Korn-keikoilla ilta toisensa jälkeen, se vie veronsa. Elintavoilla on suuri merkitys.
– Minulla on kaksi lasta, jotka pitävät huolen siitä, että saan liikuntaa kotioloissa. Yritän syödä terveellisesti, mutta sokeri on valitettavasti heikkouteni. Rakastan jäätelöä ja kakkua. Nykyään after show -safkamme on sentään salaattia ja hedelmiä pizzan ja muun paskan sijaan, heh.

– Tämä bändi on parantanut soittamistani ihan helvetisti. Aina minä mukamas yritän säästellä itseäni ja soittaa vähän iisimmin, mutta ei siitä mitään tule. Eihän mikään vituta enempää kuin raskaan bändin rumpali, joka näyttää keikalla siltä kuin odottaisi bussia. Musiikki pitää tuntea ja antaa sen tunteen näkyä.

Luzier kertoo David Lee Rothin opettaneen hänelle, että show on tärkein.

– Ei tarvitse näyttää idiootilta, kunhan näyttää rohkeasti sen, miltä homma tuntuu. Ei sitä tarvitse aristella tai häpeillä. Sillä pääsee jo todella pitkälle.

Pysy skarppina!

Ray Luzier ei ole päässyt nykyisiin hommiinsa helpolla. Hän on opiskellut musiikkia ja varmistanut, että kun mahdollisuus tulee, hän on valmis tarttumaan siihen.

Luzierin ohjeet nuorille muusikoille ovat ensin ne tyypilliset: opiskelkaa lakia tai lääketiedettä ja unohtakaa rokkitähtiunelmat.

Jos kuitenkin on niin, että mikään muu kuin soittaminen ei kiinnosta, kannattaa keskittyä soittamiseen.

– Pitää uhrata paljon perhe-elämästään, jos sellainen on. Pitää pystyä pitämään bailaaminen aisoissa. Pitää treenata ja olla valmistautunut aina kun uusi mahdollisuus tulee. Ja pitää verkostoitua! Minä tein sen virheen, että soitin vain rumpuja, kun kaverini painelivat klubeilla ja keikoilla ja saivat tarjouksia. Minä en aluksi osannut lähteä neljän seinän sisältä.

Alussa ei kannata elätellä suuria toiveita. Pitää olla valmis menemään läpi sen kuuluisan harmaan kiven.

– Kolme ohjetta: treenaa vitusti, verkostoidu ja ole valmis tekemään todella paskoja keikkoja. Tulet soittamaan lukemattomat kerrat kahdelletoista ihmiselle. Älä anna sen masentaa. Se nyt vain menee niin.

Luzierin oma ura on ollut vuoristorataa. Välillä hän on saanut hienoja pestejä isoihin bändeihin, ja seuraavana vuonna hän on vetänyt diskocovereita peruukki päässä.

– Minulla oli myös oma bändini, jonka kanssa me jopa maksoimme päästäksemme keikalle. Olennaista on se, että teet kaikkesi. Egot, asenteet, huumeet, kaikki muu paska ovesta ulos. Vain musiikilla on väliä.

Mies oikein innostuu, kun tulee puhe asenteesta.

– Tunnen monta rumpalia, jotka ovat mahtavia soittajia, mutta heidän asenteensa on väärä. Ole ajoissa, kunnioita muita, tee parhaasi. Ei tarvitse olla partiopoika, mutta ole kunnolla. Jos saat mahdollisuuden, valmistaudu kunnolla!

Tätä viimeistä pointtia Luzier itse on noudattanut lievästi sanoen pieteetillä.

– Kun sain kutsun Korn-koesoittoon, bändi käski minun opetella aluksi kuusi biisiä. Opettelin 33. Halusin olla valmis. Halusin näyttää, että haluan tämän keikan.

– Jake E. Leen kanssa olin viidestoista rumpali sinä päivänä. Kun vuoroni tuli, bändi oli jo kyllästynyt vetämään niitä biisejä. Minä sanoin, että vedetäänkin Soulstealer toiselta Badlands-levyltä. Basisti tapaili riffiä ja Jake moitti, että hän soitti sen väärin. Yhtäkkiä huoneeseen tuli ihan uusi energia. Kun biisi saatiin soitettua, Jake kysyi, oliko minulla suunnitelmia seuraavalle päivälle. Sanoin, että on. Tulen jammailemaan lisää teidän kanssanne.

Skypetystä lapsille

Kun Kornista tuli 1990-luvun lopulla megabändi, bändin jäsenet ajautuivat tyypillisten rock’n’roll-kliseiden pariin. Mainitun Untouchablesin aikaan bändin sisäiset välit olivat ennätyksellisen kireät. Elimistöön tuli imuroitua kaikenlaista sellaisella tahdilla, että ihme kun bändi sai mitään aikaiseksi.

Luzier naureskelee, että viisitoista vuotta sitten bändissä olisi ollut todella vittumaista olla.

– Minä en juurikaan juo. Joskus lasin punaviiniä, mutta siinäpä se. En ole koskaan vetänyt huumeita. Ja sitten kun kuulee juttuja, mitä nämä jätkät tekivät pahimpina sekoiluaikoina… En minä olisi jaksanut katsella sellaista. Sikälikin tämä on nyt todella hyvää aikaa tälle bändille.

Korn on nykyään tien päällä rauhallinen ja päihteetön ryhmä. Fokus on siirtynyt oheistoiminnasta keikkoihin.

– Eivät nämä jätkät ole luonteeltaan mitään paskiaisia. He ovat rentoja tyyppejä, jotka skypettävät lapsilleen rundeilta. Olemme onnekkaita, kun voimme matkustaa mukavasti kunnon busseilla ja nukkua yömme asiallisissa hotelleissa. Kaikille bändeille se ei ole mahdollista, ja tajuamme kyllä sen.

Rumpali vakuuttaa, että bändi ei haikaile vanhoja aikoja. Etenkin Jonathan Davis pyörittelee kuulemma päätään aina, kun tulee puhe huumeista.

Davis ei ole vetänyt omien sanojensa mukaan mitään vuoden 1998 jälkeen. Tai miten sen nyt ottaa. Hänellä on takanaan muutamakin paniikkihäiriöiden sivutuotteena syntynyt lääkekoukku.
Joka tapauksessa, kun muu bändi vuosituhannen taitteen jälkeen nousi lavalle jatkuvasti milloin minkäkin substanssin vaikutuksen alaisena, konflikti oli valmis.

– Voihan se olla jollekin pettymys tulla nykyään backstagelle, kun siellä on yksi sixpack kaljaa nurkassa. Me vaan lojumme hiljaa läppäreidemme kanssa.

Saattaa kuulostaa tylsältä, mutta ehkä on kuitenkin niin, että keikka ei olekaan sivuseikka.
Ja onhan Davisilläkin tunnetusti addiktionsa: porno. Hänhän on jopa naimisissa pornotähden kanssa.

Ei pelkkä työpaikka

Luzier luettelee omat Korn-suosikkibiisinsä helposti. Ei yllätä, että hän pitää etenkin uuden materiaalin soittamisesta, mutta vanhoja hittejäkin on kiva vetää.

– Make Me Bad on helvetin hyvä biisi. Blind on tietenkin aina erityinen hetki. Se ei ehkä ole maailman mielenkiintoisin biisi soittaa, mutta fanien reaktio on niin älyttömän upea joka kerta. Here to Stayssä on yksi kaikkien aikojen raskaimmista riffeistä. Rotting in Vain on suosikkini uudelta levyltä.

Korn on aktiivinen ja energinen ryhmä, mutta voiko se enää saavuttaa mitään uutta? Luzier tuntuu suhtautuvan tulevaisuuteen maltillisesti.

– Toivomme, että jengi ostaa tätä levyä. En halua kuulostaa katkeralta, mutta kyllä se käy vähän hermoille, kun levystä ei olla valmiita maksamaan edes sitä kymmentä taalaa. Olemme sentään panneet siihen ihan helvetisti energiaa, aikaa ja vaivaa.

– Olennaisinta on tietenkin se, että hommat menevät eteenpäin. Pidän siitä, että tämä on oikea, luova bändi, ei pelkkä työpaikka jossa tuijotetaan palkkakuitteja.

Luzierilla on muutakin tekemistä kuin Korn.

– Minulla on kotistudio Nashvillessä ja muutama rumpusetti. Olen studionörtti. Hengaan paljon lasteni kanssa, mutta puuhailen myös aina studiossa.

Eräs Luzierin kiintoisimmista sivuprojekteista on KXM, jossa soittavat King’s X:n ja tuhannen muun bändin Doug Pinnick sekä Lynch Mobin George Lynch. Toista levyä kuulemma miksataan juuri.
– Siitä tulee helvetin hyvä. Tsekatkaa myös eka levy [2014] ihmeessä! Emme ole soittaneet keikan keikkaa, mutta rakastamme tehdä musaa yhdessä.

Pinnick on Luzierille eräänlainen muusikkoesikuva.

– King’s X:n pitäisi olla yhtä iso kuin The Beatles! Vituttaa aina kun soitan bändiä kavereilleni ja he sanovat, että onhan tämä ihan ok. Vai muka ihan ok! Doug Pinnick on jumalauta 66 ja elämänsä kunnossa! Minulla on siihen vielä 20 vuotta.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 9/2016.