”Vuodet ovat vaikuttaneet tekemisiimme hyvinkin voimakkaasti” – haastattelussa Lost Society

Metallisille taistelutantereille räväkästi marssinut Lost Society nappasi kahdella ensimmäisellä levyllään tiukan otteen suomalaisesta thrashvaltikasta. Kolmas pitkäsoitto puolestaan alleviivasi sitä, etteivät nämä herrat pelkää uudistumisen tuulia. Juuri ilmestynyt neljäs studioalbumi No Absolution tarjoaa yhä enemmän tuoreita sävyjä, mutta yhtyeen sydän on silti tukevasti paikallaan.

Kuva: Markus Paajala

On viime vuoden toiseksi viimeinen päivä, ja Helsingin Nosturin takahuoneessa istuskelee haukottelevia jyväskyläläisnuorukaisia. Lost Societyn kipparoima Best Tour Ever -kiertue on pysähtynyt edellisenä iltana Oulussa, ja yön aikana tapahtunut siirtymä pääkaupunkiseudulle on ollut varsin raskas.

– Täytyy myöntää, että nyt hieman väsyttää. Unet jäivät todella vähiin, Samy Elbanna tuumaa ja haukottelee makeasti sanojensa vakuudeksi.

Kyse ei ole siitä, että Elbanna olisi kaatanut mallastuotteita kitusiinsa koko matkan ajan. Laulaja-kitaristi ei nimittäin ole nauttinut pitkään aikaan pisaraakaan alkoholia.

– Menin kavereiden kanssa mökille tammikuussa 2019, ja koko viikonlopun ajan tuli kaadettua suhteellisen railakkaasti. Reissun jälkeen oli niin perkeleen huono olo, että päätin pistää läträyshommat hetkeksi tauolle. Tästä on nyt vierähtänyt noin vuoden päivät, eikä vieläkään ole tullut suurempaa tarvetta korkata pulloa.

Lost Society toimii Nosturin maineikkaan historian toiseksi viimeisen tapahtumapäivän pääesiintyjänä. Konsertti on toiseksi viimeinen myös rumpali Ossi Paanaselle, jonka viimeinen keikka yhtyeen riveissä tapahtuu seuraavana iltana Tampereella.

– Ossi on ollut bändissä kymmenen vuotta, mutta nyt hänen mittansa on tullut täyteen, erityisesti pitkien kiertueiden suhteen. Ossi mietti asiaa todella pitkään, mutta lopulta hän ilmoitti lähtevänsä yhtyeestä. Kyseessä on yksinomaan Ossin päätös, ja sitä täytyy toki kunnioittaa, Elbanna kertoo.

– Meidän uusi rumpali on Tapani Fagerström, joka soitti aikaisemmin Santa Cruzin riveissä. Tapsa on vanha tuttu ja loistavan rumputyöskentelyn lisäksi myös helvetin hyvä jätkä. Kokoonpanoasiat ovat siis taas järjestyksessä.

Uudistumisen tiellä

”Go!” Samy Elbannan raivokas käsky Nosturin-keikan avaavan No Absolution -kappaleen alkajaisiksi ei jää Lost Societyn faniarmeijalta kuulematta. Ei mene montakaan sekuntia, kun lavan edusta on täynnä raivoisasti moshaavia ihmisoletettuja.

Intensiivinen konsertti loppuu tämän lehden ilmestymispäivänä julkaistavan uuden Lost Society -albumin päätösraitaan. Apocalyptican jousien maustama Into Eternity -kappale on yhtyeen tähän mennessä eeppisin sävellys, eikä takahuoneessa esiintymishikeä kuivattelevan Elbannan leveä virnistys jätä mitään arvailujen varaan.

– Jos Into Eternity jäisi jonkin todella kummallisen syyn takia tämän yhtyeen viimeiseksi biisiksi, minulle ei jäisi mitään hampaankoloon, hän toteaa.

– Into Eternityn varhainen demoversio ei itse asiassa herättänyt minussa kovin kummoisia reaktioita, mutta päätin kuitenkin lähettää aihion Joonaksen ihmeteltäväksi. Häneltä saapuikin sitten saman tien kommenttia, että ”tästä tulee todella kova juttu”. Monenlaisten viilausten ja muutosten jälkeen mukaan tuli myös Apocalyptica, ja lopputulos on ihan uskomattoman hieno. Jos kuolisin huomenna, lähtisin hymy huulilla, sillä tietäisin meidän jättäneen maailmaan ainakin yhden helvetin komean sävelteoksen.

Mainittu Joonas on sukunimeltään Parkkonen, ja hän toimi No Absolution -albumin äänittäjänä, miksaajana ja tuottajana. Uuden rumpalin lailla myös Parkkonen soitti aikaisemmin Santa Cruzin riveissä, mutta nykyään hänet tunnetaan paremmin studiotyöskentelystään.

– Kun Lost Societyn tyyliä ja soundia selkeästi muokanneen Braindead-albumin varsinainen kiertue päättyi joskus 2017–18, ryhdyimme miettimään seuraavaa peliliikettä. Yksi ajatus nousi heti ylitse muiden: haluamme jatkaa uudistumisen tiellä, Elbanna kertoo.

– Aloimme miettiä erilaisia vaihtoehtoja, ja jossakin vaiheessa mieleen nousi ajatus biisien kirjoittamisesta jonkun bändin ydinkokoonpanon ulkopuolisen tyypin kanssa. Joonas on vanha ystävämme ja myös järjettömän kova kitaristi, kekseliäs säveltäjä ja kivikova studioammattilainen. Päätimme siis katsoa tämän kortin, ja lähetin Joonakselle pari alustavaa demobiisiä.

Nämä aihiot olivat nimeltään Nonbeliever ja My Prophecy.

– Vähän myöhemmin menin Joonaksen studiolle, ja aloimme katsoa demokappaleiden riffejä, melodioita, rakenteita ja sovituksia. Ideana oli hioa biisejä niin pitkään ja niin tiukalla seulalla, ettei niistä yksinkertaisesti voi tehdä enää parempia.

– Eräs oivallus meni heittämällä muiden ohi. Nonbelieverin kertosäkeessä oli nimittäin aluksi ihan tavallista ”Elbanna-huutoa”, mutta päätin sitten lähestyä sitä selvästi melodisemmin ja puhtaammin. Joonas oli ihan liekeissä, ja häneltä tuli välittömästi ”mitä helvettiä, lähteekö sinusta tuollaistakin ääntä?” -kommenttia. Sillä hetkellä minusta tuntui ihan siltä kuin olisin seissyt housut kintuissa ja joku olisi tuuminut, että ”onko sinulla tosiaan tuollainen?”. Hah hah!

Kuva: Markus Paajala

Kekseliäitä tuulahduksia

No Absolutionin valmisteleminen kesti kaiken kaikkiaan pari vuotta, mutta pitkä työputki ei mennyt hukkaan. Kun Svante Forsbäckin (Rammstein, Amorphis, Volbeat) masteroima albumi oli viimeistä piirtoa myöten valmis loppuvuodesta 2019, Samy Elbannan, Ossi Paanasen, Arttu Lesosen (kitara) ja Mirko Lehtisen (basso) oli helppo hymyillä ja poksautella samppanjapulloja – alkoholilla tai ilman.

– Lost Society kuulostaa hyvinkin erilaiselta kuin Fast Loud Deathin aikoihin, mutta se ei ole varsinaisesti mikään ihme. Debyyttilevyn ilmestyessä olimme 17–18-vuotiaita, nyt mittarissa alkaa olla 25. Totta kai vuodet ovat vaikuttaneet tekemisiimme hyvinkin voimakkaasti, Elbanna sanoo.

– Kannattaa myös muistaa, että jo meidän demojen [Lost Society, 2011, ja Trash All Over You, 2012] kansissa luki, että Lost Society soittaa heavy/thrash metalia. Slayer ja Sepultura tulevat aina pysymään meidän matkassa, mutta niin tekevät myös Iron Maiden ja Motörhead – kuten myös Lady Gaga ja Amy Winehouse!

– En ole ikinä ymmärtänyt sitä, että bändin pitäisi soundata jokaisella levyllä samanlaiselta. Iron Maidenin The Number of the Beast on määritelmäni täydellisestä albumikokonaisuudesta, ja sieltä löytyy esimerkiksi Invadersin ja Ganglandin tykitystä, Run to the Hillsin ja nimibiisin tarttuvuutta, Hallowed Be thy Namen eeppisyyttä ja Children of the Damnedin slovaritunnelmia – ja kaikkea niiden väliltä. Kasvoin siis jo pikkupoikana siihen, että rockyhtye voi laittaa yhdelle levylle melkein mitä tahansa, koko urasta puhumattakaan.

Miten itse vertaisit No Absolutionia vanhempiin julkaisuihinne?

– Uutuus soundaa massiivisemmalta, vakuuttavammalta ja vähän amerikkalaisemmalta, mutta suomalainen sielu ja sydän on edelleen läsnä – ehkä vahvemmin kuin koskaan ennen. Minulle No Absolution edustaa sataprosenttisen aitoa ja rehellistä Lost Societya vuosimallia 2020.

– Voisin hehkuttaa No Absolutionia monesta eri kulmasta, mutta nostetaan esiin vaikkapa albumin soundimaailma. Joonashan on aikaisemmin työskennellyt monissa erilaisissa levyprojekteissa, mutta modernin metallin kentällä hän on varsin uusi nimi. Itse näen tämän pelkästään positiivisena voimavarana, sillä Joonas on tuonut mukaan tuoreita ja kekseliäitä tuulahduksia. Ehkä ilmassa leijuu vähän samanlaista henkeä kuin vuosina 1989–90, kun Bob Rock hyppäsi Mötley Crüen Dr. Feelgoodin maailmasta Metallican Black Albumin kimppuun. Hah hah!

Myös Lost Societyn sanoitukset ovat muuttuneet reippaasti vuosien aikana, totta kai. Fast Loud Deathin ja kakkoslevy Terror Hungryn kaljahuuruiset tarinat – Braindead Metalhead, Escape from Delirium, Spurgatory, Brewtal Awakening ja niin edelleen – ovat No Absolutionin äärelle tultaessa vaihtuneet esimerkiksi maailmanlaajuisten uskontojen kritiikiksi.

– Teksteistä löytyy runsaasti symboliikkaa, ja laulan uudella levyllä lopulta hyvinkin monenlaisista aiheista, Elbanna toteaa.

– Esimerkiksi nimikappale kertoo eri uskontojen nimissä tehdyistä hirveistä asioista, kun taas Deliver Me’n tarina liittyy sotiin, siihen, kun isot kihot lähettävät nuoria poikia taistelemaan toiselle puolelle maapalloa. Into Eternity saattaa näyttäytyä jollekin erobiisinä, mutta joku toinen voi kokea sen metaforaksi jollekin aivan muulle. Ja löytyyhän sieltä toki myös perinteisempää Elbanna-purkautumista, muun muassa Blood on Your Handsistä ja Worthlessistä.

Miltä Lost Societyn tulevaisuudensuunnitelmat näyttävät juuri nyt?

– No Absolution heittää meidät luonnollisesti tien päälle. Keikkoja on luvassa runsain mitoin siellä ja täällä, Elbanna sanoo.

Pienen tauon jälkeen hän jatkaa.

– Otamme tietenkin askeleen kerrallaan, mutta eihän tässä ole lopulta muuta vaihtoehtoa kuin se, että meistä tulee maailman isoin bändi. Miksi me muuten tätä tekisimme? Hah hah!

Julkaistu Infernossa 2/2020.