Sveitsi, tuo pieni ja vuoristoinen maa, on antanut raskaalle musiikille sellaisia yhtyeitä kuin Celtic Frost, Coroner, Samael ja Zeal & Ardor. Nyt Alppien huomasta saadaan väkevää ja perinnetietoista heavy metalia, jota toimittaa Burning Witches.
Asiat ovat tapahtuneet nopeasti. Vaikka bändi sai alkunsa vasta kolme vuotta sitten, se tarjoilee jo toista pitkäsoittoa. Hexenhammer-nimeä kantava levy jatkaa nimikkodebyytin linjoilla, mutta soitto on tiukentunut entisestään ja albumin biiseissä on monenlaista tarttumapintaa.
Burning Witchesin noitapiirin muodostavat kitaristi ja pääasiallinen biisintekijä Romana Kalkuhl, laulaja Seraina Telli, basisti Jeanine Grob, rumpali Lala Frischknecht sekä toinen kitaristi ja bändin uusin jäsen Sonia Nusselder.
– Meillä on treenikämppä, mutta minä ja Romana teemme aina biisiaihiot kahdestaan, jammailemme ja sellaista. Sitten näytämme ne muulle bändille, laulaja Seraina kertoo Skypen välityksellä.
– Harjoittelemme paljon ja olemme muutenkin tekemisissä toistemme kanssa. Käymme usein porukalla juomassa jotain, teemme uusia biisejä…
Bändin jäsenten kesken täytyy olla melko mahtava kemia.
– Joo, tämä on aivan täydellistä. Yhtyeemme on todellakin kuin perhe, Seraina hehkuttaa aidosti iloisena.
Iloa riitti Little Creek -studioon asti, jossa Burning Witches äänitti myös esikoislevynsä. Tälläkin kertaa äänitys- ja tuottohommissa häärivät V.O. Pulver ja thrashlegenda Destructionin Schmier.
– Meillä oli studiossa todella hauskaa. Tietysti toiset kappaleet ovat kinkkisempiä purkitettavia kuin toiset, mutta kaikki meni kuitenkin erittäin hyvin.
Seraina lisää, että myös laulujen äänittämisessä on omat haasteensa.
– Teemme niihin usein muutoksia vasta äänitysvaiheessa, joten en välttämättä pysty valmistautumaan kovin hyvin etukäteen. Minun täytyy olla spontaani, mutta toisaalta se on juuri sitä, mistä tykkään. On kivaa kokeilla kaikkia uusia juttuja studiossa.
– Ja päivästä toiseen laulaminen on kuin treeniä, kuin urheilua, Seraina jatkaa ja heläyttää ilmoille naurunsa. – Olemme todella onnellisia siitä, miltä uusi levy kuulostaa. Siinä on oma Burning Witches -soundinsa, 1980-luvun hevijuttuja, joista luomme oman keitoksemme.
Noitavasara ja tytöt
Malleus Maleficarum, saksalaisittain Der Hexenhammer, on vuonna 1486 julkaistu teos, jossa opastetaan oikeaoppiseen noitien metsästykseen, kuulusteluun, kiduttamiseen ja tuomitsemiseen. Kyseinen opus on ollut inspiraationa paitsi keskiajan inkvisiittoreille myös lukuisille metallibändeille.
Noitavasaraan on tarttunut myös Burning Witches, jolle aihepiiri natsaa tietysti jo nimensäkin puolesta. Uuden levyn sanoitukset ovat Serainan käsialaa.
– Olen lukenut Noitavasarasta monia kohtia, mutta en vielä aivan koko kirjaa. Olen myös etsinyt netistä kaikkea mahdollista tietoa siitä ja sen kirjoittajasta Heinrich Kramerista, joka paljastui hyvin mielenkiintoiseksi henkilöksi.
– Sanoitukset ovat sekoitus kirjan sisältöä ja sitä, mitä tapahtui teoksen julkaisun jälkeen ja ennen sitä. Ja on niissä jotain Krameristakin.
Eli sanoituksiasi voi pitää oikein kunnon historianluentona eikä vain hevilyriikkana?
– Joo, Seraina nauraa.
Burning Witches kertoo olevansa ”all-female heavy metal band”. Mitä sinulle merkitsee soittaa yhtyeessä, jonka kaikki jäsenet ovat naisia?
– Se on minusta ainutlaatuista, mutta kun nousemme lavalle, en enää ajattele että soitan tyttöjen kanssa. Silloin se on vain bändi, eikä ole väliä, onko siinä tyttöjä vai poikia.
– Kun valmistaudumme keikkaan tai olemme treeneissä, meillä on tietty sellaisia tyttöjen juttuja. Voimme pukeutua yhdessä ja kysellä toisiltamme, että ”onko tämä hyvä asu illanviettoon?”. Se on kyllä tosi siistiä, hah hah.
Mikäli olen tulkinnut oikein, te ette ole niin sanotusti sukupuolineutraali yhtye.
– Emme, hah hah. Ajattelen, että olemme jotain erityistä, tällaisia yhtyeitä ei ole muita ainakaan täällä päin. Me vain olemme tällaisia… noh, tyttöjä.
Laulua lapsesta asti
Serainan lauluääni on kerännyt paljon huomiota ja kehuja, eikä syyttä. Vahva ja monipuolinen tulkinta istuu täydellisesti Burning Witchesin metalliin. Naisella oli ennen Burning Witchesiä Surrilium-niminen yhtye, ja hän on laulanut lapsesta asti.
Milloin huomasit, että äänesi sopii hyvin heavyyn?
– Olen aina tykännyt voimakasäänisistä laulajista. Olen yhdeksänkymmentäluvun lapsi, ja ensin olin innoissani erilaisista poplaulajista. Sitten löysin hevibändejä, mutta niissä oli aina mieslaulaja. En koskaan törmännyt metalliyhtyeeseen, jossa olisi ollut solistina nainen, jonka äänestä olisin pitänyt.
– Kun kuuntelin noita bändejä, päätin että noin minäkin tahdon laulaa, niin että koko sielu on hommassa mukana. Judas Priestin kuuleminen oli yksi tuollaisista hetkistä. Kun Rob Halford pääsi ääneen, olin kuin uudestisyntynyt, Seraina naurahtaa. – En tiennyt, että kukaan voi laulaa niin.
Vuonna 1990 syntynyt Seraina kulki porttiteorian mukaisesti kohti raskaampaa tavaraa.
– Valitettavasti siitä ei ole niin hirveän kauan, kun löysin Judas Priestin. Etsin aluksi vain sellaista tiettyä, voimakasta soundia. Tutustuin Disturbediin ja vastaaviin yhtyeisiin, jotka sitten johdattivat minut kunnolla heavy metalin pariin.
Ihan jokainen ei kuitenkaan osaa laulaa, vaikka tahtoa olisi kuinka. Onko sinun pitänyt harjoitella paljon?
– Kyllä, Seraina sanoo painokkaasti. – Harjoittelin neljä vuotta, mutta se ei tuntunut harjoittelulta, koska laulan aina. Minä vain olen sellainen, laulan joka paikassa; autossa, kotona, hississä, kaikkialla.
Sinulla on taustallasi akatemiatason musiikkiopintoja. Kertoisitko hieman niistä?
– Joo, opiskelin Saksassa, olin siellä kolme vuotta, mutta en koskaan… en sulkenut… hah hah, en tiedä, miten se sanotaan.
Tarjoan englannin sanaa ”graduate”.
– Juuri niin, en valmistunut. Mutta se oli hienoa aikaa. Minulla oli siellä Surrilium-bändi. Opiskelin poppia, rockia, jazzia, se oli tosi siistiä.
Opiskelit siis musiikkia aika laajalti. Siitä on varmaan ollut hyötyä, kun olet tehnyt omia biisejä?
– Toki siitä on paljon hyötyä, erityisesti teorian ja sellaisen kanssa, mutta sekä Romana että minä teemme musiikkia sydämellä ja tunteella.
Banaanirituaali
Ketkä ovat tai ovat olleet idoleitasi? Siis Rob Halfordin lisäksi.
– Yksikään naishevilaulaja ei ole ollut esikuvani. Pidän todella Battle Beastin Nooran äänestä, se on mahtava, mutta ei häntä voi kutsua idoliksi.
Yksi naisidoli kuitenkin löytyy.
– Kun olin teini-ikäinen, suosikkini oli Christina Aguilera. Hän on todella hyvä laulaja, voisi aivan hyvin laulaa myös metallia.
Ehkä hänen pitäisi.
– Yeah, hah hah, se olisi siistiä!
Alan kysyä, onko Burning Witchesillä mitään rituaaleja ennen keikkaa, mutta Seraina repeää nauramaan jo kesken lauseeni.
– Meillä on yksi aika hassu juttu… Se on sisäpiiriläppä banaanista. Minä ja Lala tykkäämme banaanista, koska se on hyvänmakuista ja lisäksi täydellistä syötävää kuntoiluun ja keikkailuun. Kokoonnumme aina yhteen ennen keikkaa ja laulamme ”bananaaa, bananaaa”. Sitten hyökkäämme lavalle hyvällä fiiliksellä.
Julkaistu Infernossa 10/2018.