”Yritetäänkö tehdä tämmöinen juttu?” – pitkässä haastattelussa Insomniumin Niilo Sevänen

Insomnium, tuo älykköjen kaunis mutta auttamattoman mediaseksitön kuolometallibändi. 

Kuva: Jussi Ratilainen

Tämä yhtye ei ymmärrä kaupallisuudesta tai pikahittien laskelmoinnista yhtään mitään. Jostain syystä kultivoituneen kuolometallin, tunnelmallisen synkistelyn ja korkeakulttuurisen herkistelyn yhdistelmä on silti kantanut nelikon Joensuun perukoilta maailman kauimmaisillekin laidoille.

Miksi bändi ei siis pistäisi aina vain syvällisempää vaihdetta silmään?

Bändin seitsemäs levy Winter’s Gate ei ole vain albumi. Se on novelli. Se on äänikirja. Se on visuaalinen taideteos. Se on 40-minuuttinen sävellys, jota voi hyvällä omallatunnolla nimitellä sanoilla kuten eepos. Saaga. Kaupallisesti katastrofaalinen korkeakulttuurinen fiasko?

Inferno istuutui Ateneumin kahvilaan bändin laulaja-basisti-biisintekijä-novellisti Niilo Seväsen seurassa ja yritti selvittää, mistä tämä mahdoton idea lähti.

Rakas lukija. Käänny takaisin äläkä tämän alemmas enää astu, jos korkealentoiset kirjallisuusviittaukset, obskuuri historiallinen mytologia tai luovan hybriksen pohdinta Sinua pelottavat.

Talven portti

– Kaikki alkoi suurin piirtein siitä, kun treenasimme ja teimme viimeisiä sovituksia Shadows of the Dying Sun -levyn biiseistä studiota varten. Oli treeniviikonloppu Markus Vanhalan [Insomniumin kitaristi-biisintekijä] mökillä Pyhtäällä, meren rannalla, syksyllä. Olisiko ollut marraskuuta.

– Linnoittauduimme viikonlopuksi mökille soittamaan keskenämme ja sovittamaan biisejä. Yhtenä iltana, kun biisit oli soiteltu, vähän jo viiniä naukkailtu ja saunottu, istuimme siellä takkahuoneessa ja Edge of Sanityn Crimson meni soimaan. En tiedä kuka sen laittoi – kaikki kyllä tykkäämme kovasti kyseisestä levystä ja bändistä.

– Me kaikki neljä olimme siellä. Kun Crimson pyöri siinä taustalla, en muista mistä keskustelu alkoi, mutta siitä se idea lähti sikiämään. Että olisipa hauska tehdä jotain vastaavaa joskus. Pitäisikö kokeilla tehdä tämmöinen tosi pitkä biisi.

– Siinä vähän jutskailimme, mutta idea jäi lopulta taustalle, kun kuitenkin oli Shadows of the Dying Sun työn alla. Idea jäi muhimaan ja kaikkien mieleen pyörimään.

– Olisiko sitten ollut joku festarireissu seuraavana kesänä, kun Ville [Friman, Insomniumin toinen kitaristi-biisintekijä] oli tehnyt muutaman riffin ja demotteli niitä meille. Ville sanoi, että hän vähän mietti, jos näistä lähtisi tekemään sitä pitkää biisiä, josta oltiin puhuttu.

– Se oli ollut kaikilla vähän mielessä, ja siinä vaan sitten tuumasimme, että joo. Tehdään vähän erilainen juttu nyt. Kuusi levyä oli nyt tehty aika samalla tavalla, normaaleja biisejä. Olihan niitä ollut tosi pitkiäkin, mutta ei mitään monenkymmenen minuutin kuitenkaan. Se tuntui meistä hauskalta, haastavalta ja mielenkiintoiselta jutulta. Meillä on aina ollut tarve haastaa itseämme, ei päästää itseämme liian helpolla tai toistaa samaa kaavaa.

– AC/DC saa tehdä niin, kaikki haluaa että ne tekee niin, eikä heidän pidä muuttuman ikinä. Monelle muulle bändille se kuitenkin tekisi ihan hyvää. Ja ainakin meillä on alusta asti ollut sellainen fiilis, että yritetään keksiä jotain uutta. Ei tietenkään hajotettaisi vanhaa palettia liikaa, niin että se menee tunnistamattomaksi. Mutta että siitä löytyisi uusia sävyjä.

– Samoihin aikoihin mietin itse tykönäni Talven portti -novelliani, joka oli kirjoitettu jo vuonna 2007. Se oli voittanut silloin Nova-novellikilpailun ja huomioitu Atorox-äänestyksessäkin neljännellä sijalla. Mietin, pitäisikö se kääntää englanniksi. Ainakin Insomniumin fanien kautta olisi varmasti jonkinlaista yleisöä, jota kiinnostaisi tämä juttu. Mitähän sille tekisin?

– Siinä vaiheessa se tuli mieleen. Pitäisikö tästä nyt tehdä se pitkä biisi? Ja kirja! Kirja ja levy – sehän vasta olisi ennenkuulumatonta. Että hevibändi julkaisisi oman kaunokirjallisen teoksensa, johon on sävelletty musiikkia.

Viikinkien historiasta ja tarustosta ammentava tarina tuntui Insomniumin käyttöön sopivalta sekä teemoiltaan että synkän tunnelmansa puolesta.

Niilo myhäilee tyytyväisenä.

– Omasta mielestänihän tämä tuntui niin hyvältä ajatukselta, että puhuin siitä pojille. Yritetäänkö tehdä tämmöinen juttu? Mitäs olette mieltä tästä?

– Ja tuota. Pojat lämpenivät ajatukselle.

Mutta miten?

Puolikkaan oopperan mittaisen metallieepoksen säveltämisen luulisi olevan parhaimmillaankin massiivinen ja monimutkainen operaatio. Ei kuitenkaan Winter’s Gaten kohdalla.

– Se meni yllättävän kivuttomasti. Ville oli tosiaan tehnyt ne muutamat riffit jo jonkin aikaa ennen kuin tämä prosessi alkoi. Kaikilla oli tavallaan siis mielessä, minkä tyyppistä se tunnelma ja matsku voisi olla.

– Sitten kun sitä tykönämme säveltelimme ja aloimme sovitella yhteen, niin aika nopeasti niistä tuli semmoinen draaman kaari. Suurin piirtein tästä Villen alkuperäisestä ideasta kasvoi ehkä puolikas, se alkupuolikas. Parikymmentä minuuttia matskua. Biisin toisella puoliskolla on pääosin Vanhalan säveltämää materiaalia, ja on siellä minultakin mukana hidas ja raskas doom-osio.

– Ne teemat menevät vähän sekaisin myös. Halusimme, että jotkut alussa esiintyvät teemat käväisisivät ehkä erilaisina sovituksina myös lopussa. Ja toisinpäin. Vähän tällaista vaihtokauppaa siellä on.

Miten sitten käytännössä sävelletään musiikki kaunokirjallisen novellin ympärille?

– Normaali Insomnium-biisi sävelletään ihan valmiiksi ja tehdään vasta sitten sanoitus. Nyt homma meni niin, että se novelli, tarina, oli jo taustalla. Musiikki tuli sen inspiroimana. Se yritettiin järjestää semmoiseen muotoon, jossa draaman kaari toistuisi. Totta kai se vaati vähän sovittelua. Ne ovat erilaisia taidemuotoja, kaikki ei voi mennä ihan yksi yhteen. Novellissa on kolme näkökulmahenkilöä, ja siitäkin päätin, että se ei toimi biisin lyriikoissa. Se piti tehdä eri lailla.

– Tarinan kaari mielessä niitä elementtejä alettiin kuitenkin kasailla ja katsoa, että okei, suvantovaihe tuohon, loppuhuipennus tuohon, vielä tuommoinen häntä tuonne loppuun rauhoittamaan fiilistä ja näin pois päin. Yllättävän helposti se ison kokonaisuuden laittaminen meni. Eri tekijöiden eri osat sopivat yhteen aika luontevasti.

Mutta miksi?

Näin suuren kokonaisuuden haltuunotto on vastaanottavalle osapuolelle iso työ. 40-minuuttinen biisi ei aukea ensikuuntelulla, eikä kolmannella. Ei ehkä edes viidennellä. Eikö ketään huoleta, että tämä on nyt liikaa bändin faneille? Heviporukalle? Koko maailmalle?

– En voi sanoa, että huolettaa. Tämä on spesiaalijuttu, mikä myö tehtiin. Ja haluttiin tehdä. Ennen kaikkea itsellemme ja itseämme varten.

– Ihan varmasti löytyy ihmisiä, jotka eivät sitä ymmärrä. Se on liian vaikea, se on liian pitkä, eivätkä he jaksa siihen keskittyä. Tai käyttää sitä aikaa, että se lähtisi avautumaan. That’s it.

– Veikkaan kuitenkin, että suurin osa Insomniumin faneista tulee diggaamaan. Ja ehkäpä tämä myös saa ideansa ansiosta vähän palstatilaa jossain, missä ei ehkä muuten saisi.

Bändi siis uskoo, että määrä ja mitta voi olla valtava, kunhan laatu kulkee sen kanssa käsi kädessä.

– Meidän mielessä on tainnut aina olla, että meidän musiikki vaatii vähän sulattelua. Siellä on niin paljon juttuja. Se on tehty niin, että vielä kun yhdeksännentoista kerran kuuntelet sitä levyä, sie saatat löytää uuden yksityiskohdan, jota et ole huomannut aikaisemmin.

– Musiikki on tehty sillä mielellä, että se oikeasti kestäisi aikaa. Ne eivät ole sellaisia hittibiisejä, joista diggaat heti, mutta kun olet kymmenen kertaa kuullut, alkaa olla tunne, että, no, nythän mie olen kuullut tämän.

– Haluamme tehdä semmoisia levyjä, joiden kanssa voi oikeasti viettää aikaa ja tehdä uusia löytöretkiä myöhemminkin. Että ajan hammas ei niin purisi niitä. Semmoista filosofiaa meiän musiikissa on aina ollut taustalla. Liian simppeleitä juttuja yritetään välttää. Niin että ne, jotka oikeasti näkevät vaivan, voisivat todellakin rakastua siihen. Se ei ole kertakäyttömusiikkia.

Bändi ei myöskään pelkää taklata valtaisaa haastetta elävässä tilanteessa. Winter’s Gate nimittäin opetellaan ulkoa ja soitetaan livenä, kokonaisuudessaan, useampaan kertaan.

– Joka keikalla syksyllä ja talvella.

Tässä Niilo kopsauttaa oikealla kädellään pöytää joka toisen sanan kohdalla, kuin painottaakseen, miten vähän herroja hirvittää.

insomnium2012

Skandimetallin ydin

Tämän levyn miksaajaksi ei kelvannut kukaan muu kuin legendaarinen ruotsalainen death metal -tuottaja Dan Swanö. Syynä oli Winter’s Gaten lähtökipinänä toiminut, aiemmin mainittu death metal -konseptilevyklassikko Crimson (1996), tekijänä Swanön kuuluisin yhtye Edge of Sanity.
Insomnium tykkäsi työskennellä Swanön kanssa, ja Swanö tykkäsi työskennellä Insomniumin kanssa. Winter’s Gate miellytti miksaajan korvaa kuulemma myös henkilökohtaisella tasolla.

– Dan sanoi, että on kuin myö olisimme uuttaneet kaikki hänen studiollansa vuosina 1993–96 nauhoitetut äänitteet jonkinlaiseksi juomaksi, jonka olisimme nauttineet ja sen inspiroimana sitten luoneet tämmöisen teoksen.

– Jotenkin hän koki, että tässä on kaikuja juuri sieltä 90-luvulta. Se pitääkin varmasti paikkansa. Sieltä varmasti löytyy sellaisia bändejä, joita olemme kuunnelleet, kun aloimme diggailla tällaisesta rankemmasta hevistä. Vaikkapa sen aikaista Emperoria tai Dissectioniä tai vanhaa Opethia ja Edge of Sanityä. Semmoisia skandinaavisia ysärifiiliksiä sieltä varmasti löytyy.

Winter’s Gaten tietyistä osista löytyy myös rankinta Insomniumia pitkään aikaan.

– Joo. Semmoista black metal -meininkiä siellä on myös, mitä meillä ei ole aiemmin ollut niin hirveästi.

Toisaalta Insomniumin musiikilliset juuret ovat selkeästi Suomessa. Suomalainen raskas musiikki on perinteisesti ollut synkeää, mutta varsin romanttissävytteistä. Mikä voisi olla syynä siihen, että juuri täältä nousee tällaista tavaraa?

– Varmaan se johtuu osittain niistä bändeistä, jotka breikkasivat ekana täältä kansainvälisesti. Nehän olivat kaikki hevibändejä. Stratovariukset ja Amorphikset ja Sentencedit, me olemme kaikki tässä ikäluokassa kuunnelleet niitä. Ne ovat vaikuttaneet kaikkiin. Ehkä se yhtäläinen tausta kuuluu. Monesti suomalaiset bändit myös kuulostavat suomalaisilta.

Varsinkin Amorphisilla ja Sentencedillä kuuluu läpi tuo sama alakulo ja marrasromantiikka.

– Kyllä. Niillä molemmilla on myös se, että sanoituksilla on ollut tärkeä rooli. Näin ei esimerkiksi ruotsalaisilla mielestäni aina niin ole. Otetaan vaikka In Flames, jota arvostan bändinä ja musiikillisesti kovasti. Tai no, heh, ehkä heidän varhaisia levyjään enemmän kuin uudempia, mutta…

– Lyyrisesti heillä ei kuitenkaan ole ollut erityisemmin annettavaa. Ei sillä tavalla kuin Amorphiksella ja Sentencedillä, joilla molemmilla oli selkeästi oma juttunsa. Ne olivat itselleni alkuvaiheessa hyviä esikuvia siitä, miten heviä voi tehdä niin, että sanoituksissa on joku juju. Ja miten paljon se tuo lisäulottuvuutta tunnelmaan.

Luova demokratia

– Insomniumin sävellystyö menee normaalisti niin, että Ville ja Markus Vanhala ja Niilo Sevänen kukin tykönänsä keksivät riffejä, melodioita ja laittavat niitä ylös koneelle. Sitten niitä aletaan lähetellä toisille ja demotellaan. Kaikki sanovat mielipiteensä, ja jotkut ideat pääsevät jatkojalostukseen, jotkut jäävät ”katsotaan sit syssymmällä” -osastolle.

Onko yhteistyö täysin tasa-arvoista vai onko jollain henkilöllä ristiriitatapauksissa lopullinen veto-oikeus?

– Pyrimme demokraattisuuteen, kyllä. Mutta joskus tulee semmoisia yksi–vastaan–yksi-vääntöjä jostain yksityiskohdasta. On kaksi herkkää taiteilijaa, joista kummallakin on visio ja ne eivät kohtaa… Sitten pitää saada joku ratkaisu. Jos se ei tule äänestämällä, ehkä se on sen kyseisen kohdan säveltäjä, jolla on silloin veto-oikeus.

– Yleensä kuitenkin kaikki ideat, jotka päätyvät levylle asti, ovat sellaisia, joista kaikki diggaavat. Totta kai joskus tulee semmoisiakin, että pitää valita kahden eri vaihtoehdon välillä ja joku jää sitten oman mielipiteensä kanssa vähemmistöön.

– Tämmöinen metodi tuottaa kuitenkin hyviä lopputuloksia ainakin meidän tapauksessamme. Siinä seuloutuu aika paljon matskua, joka jää alkukarsintoihin eikä pääse läpi.

– Monessa bändissä, jossa vain yksi tyyppi tekee kaiken matskun, käy varmaan usein niin, että se kaikki myös päätyy levylle. Koska sitä ei filtteröidä missään vaiheessa. Me olemme itsemme ja toistemme kovimpia kriitikoita. Niistä ideoista, jotka päätyvät levylle asti, käydään kova karsinta.

– Meillä on mielestäni sattunut, jos nyt vähän saa henkseleitä paukutella, sopivalla tavalla luovat yksilöt samaan porukkaan. On sattunut taiteellista, tunteella tähän suhtautuvaa tyyppiä samaan bändiin. Joskus se on haastavaa. Mutta yleensä se on ihan helvetin siistiä. Silloin saa tehtyä kaikenlaisia hienoja juttuja – mihin kukaan ei yksinään kykenisi!

Luova työ on tiimityötä

Kirjoittaminen taas on yleensä yksinäisempi projekti. Voisiko sitäkin silti kuvitella tekevänsä vastaavalla tiimityötaktiikalla?

– Kyllä. Itse asiassa jotain sellaista on tällä hetkellä viritteillä, vaikka en voi puhua siitä sen enempää vielä julkisuudessa. Semmoinen työskentely on ollut hauskaa, mutta se vaatii, että henkilökemiat kohtaavat. Siinä ei myöskään voi olla mustasukkainen omista ideoistaan. Eikä herkkänahkainen, jos oma idea ei menekään läpi, kun toinen ei tykkää siitä.

– Se on kuitenkin ollut tosi antoisaa. Parhaimmillaanhan siinä tulee sama efekti kuin bändin kanssa säveltäessä. Parhaat ideat menevät jatkoon, huonommat jäävät rannalle. Silloin on pakko puskea itsekin, eikä tyytyä ensimmäiseen juttuun, mikä tuli mieleen. Pitää keksiä vielä seuraava, ja vielä parempi, ja vielä parempi. Ja hei, sitten se meni läpi.

– Kyllähän elokuvakäsikirjoittajat ovat monesti tiimejä. Olen nyt lukenutkin aika paljon aiheesta, että miten se toimii. Juuri se välitön palaute on tosi hyvä. Kuka tahansa tulee sokeaksi omille ideoilleen, kun miettii juttuja yksinään. Ovatko ne nyt hyviä vai ei, ja miten ainutkertainen tämä minun ideani nyt olikaan. Toinen voi sanoa, että ei tuo nyt niin kova juttu ollut kuin sinä kuvittelit.

Niilo naurahtaa.

– Ei kukaan ole ylivoimainen luova nero, vaikka hetkittäin siltä tuntuukin! Silloin on päässä vikaa, jos pääsee semmoiseen hybrikseen.

Se on oikeasti jännä juttu – miten yhdessä tekemisen tulos voi olla jopa enemmän kuin osiensa summa.

– Kyllä. Winter’s Gate -projektin yhteydessä mietin monta kertaa juuri sitä. Miten siisti juttu se on. Kun siihen liittyy vielä muutkin kuin me, jotka teemme sen musiikin.

– Esimerkiksi Munterin Aleksi [Swallow the Sun] tekee kiipparisovitukset, mikä on hirmu iso juttu. Sitten on kaikki kuvittajat [Winter’s Gaten visuaalisesta ilmeestä vastaa tamperelainen Teemu Tähkänen] ja kääntäjät, jotka ovat olleet kääntämässä novellia englanniksi ja saksaksi.

– Hirveästi luovia, taitavia ihmisiä, jotka laittavat panoksensa siihen hommaan. Sitten siitä tulee jotain siistiä, mikä ei ole enää kenenkään yksittäisen ihmisen kontrollissa. Siitä kasvaa jotain siistiä, jota ei ollut äsken edes olemassa.

– Se oli tälläkin kertaa tosi hieno prosessi. Vuosi sitten ei ollut vielä mitään… Tai oli se novelli, totta kai. Mutta mitä kaikkea siitä kasvoi ja mitä sen ympärille kehittyi. Koko tämä teos ja sen visuaalinen ilme ja kaikki. Se on hienoa, kun se toimii.

Voisiko ehkä sanoa, että Winter’s Gate on projekti, jossa kiteytyy monella tasolla se, mistä Insomniumin taiteessa on aina ollut kyse?

– Kyllä varmaan. Vielä kun tässä on yksi ulottuvuus lisää, eli tarina, jonka voi lukea ihan proosateoksena. Onhan se ehkä kiteytymä kaikesta, mitä myö ollaan ja tehneet tähän asti.

Sitten hieman kaunokirjallisia vinkkejä

Talven portti -novelli on kaikessa lyhykäisyydessään moniulotteinen, monesta näkökulmasta kerrottu ja varsin ovelasti tehtailtu rakennelma, jonka perimmäiset salaisuudet aukeavat vasta ihan lopussa. Tämäntyyppinen kerrontatekniikka on vedonnut Niiloon aina.

– Diggaan näkökulmatekniikan käyttämisestä ja siitä, että on useampia kertojia. Mahdollisesti aikatasotkin vaihtelevat. Tässä novellissa ei tosin ole sitä, vaan tarina menee ihan kronologisesti.

– Diggaan myös siitä koukuttumisen fiiliksestä, joka tulee, kun tarina on sellainen palapeli. Kun näet asiat eri vinkkeleistä ja koko kuvio valkenee vasta lopussa. Omissa kirjoituksissani olen selvästi tottunut käyttämään näitä tekniikkoja.

– Käytän myös aina nimenomaan minä-kertojia. Hyvin rajoittuneita näkökulmia, joissa näkyy sen henkilön subjektiivinen maailma. Vain sen henkilön kaikki fiilikset tulevat ilmi. Hän-kertojasta olen jotenkin vieraantunut, ihan täysin. Tuntuu, etten mie enää edes osaa käyttää sitä.

– Huomaan myös kirjoja valitessani ja lukiessani, että diggaan juuri minä-kertojista. Esimerkiksi Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -teos on vaikuttanut selvästi omaan kirjoittamiseeni.

– Toinen on Miekkakäräjät-niminen islantilainen kirja, jonka tekijä Einar Kárason on ilmeisesti maansa kuuluisimpia kirjailijoita. Miekkakäräjissä on käytetty loistavasti hyväksi näkökulmatekniikkaa.

Kirjoittaminen on aina ollut osa Niilon elämää, ja on yhä edelleen.

– Siihen on aina ollut palo, mutta aina ei ole riittänyt aikaa. Lapsena se oli minulle se ensimmäinen juttu. Ihan pienenä ehkä piirtelin, mutta heti kun opin kirjoittamaan, ajattelin, että tämä on minun juttu. Minusta tulee kirjailija.

– Muistan, kun kolmannella luokalla annettiin semmoisia vihkoja, joihin piti kirjoittaa joku tarina. Sellaisia sinisiä vihkoja, onko niissä joku 30 sivua. Kai niiden idea oli, että lapset kirjoittavat kaksi kolme sivua tarinaa. Kalle meni metsään ja mitä sitten tapahtui.

– Minä kirjoitin puolitoista semmoista vihkoa, varmaan 40 sivua, ja palautin sen opettajalle. Se lähti lapasesta jo silloin, hyvinkin nuorena.

– Teini-ikäisenä alkoivat kiinnostaa nämä bändihommat. Kaikki se pöhinä, se maailma, vei mennessään ja kirjoittaminen jäi. On se aina ollut mukana, mutta siihen ei ole ollut samalla tavalla aikaa. Kun on pitänyt opiskella ja tehdä kaikenlaisia aikuisten hommia myös. Valitettavasti.

– Viime aikoina minulla on onneksi ollut taas mahdollisuus kirjoittaa. Toivottavasti on jatkossakin. Molempia haluaisin tehdä. Jos voisin olla ihan vailla rahahuolia ja tehdä täysin mitä haluaisin, kirjoittaisin ja tekisin musiikkia. Ne on ne jutut.

insomnium

Taiteilijaelämää kotona

Elämän tosiasioihin kuuluu, että perheellinen aikuinen on harmillisen riippuvainen säännöllisesti täydentyvästä pankkitilistä. Kulttuurihistorian maisteriksi valmistunut Niilo päätyi työelämäänsä aloittelevan kirjastoassistentin hommista lopulta Kotkan kaupungin kulttuurijohtajaksi.

Tasaisesti menestystä kasvattaneen bändin lisääntyvät paineet sekä yksityiselämän vaateet kuitenkin houkuttelivat – tai pakottivat – hänet jättäytymään jokin aika sitten vastuullisesta työstä itsenäisemmäksi taiteilijaksi. Moneen suuntaan repivät kiireet sekä sairastapaus perhepiirissä saivat miehen järjestelemään prioriteettejaan.

Toimeentulo saattaa olla epävarmempaa, mikä ei välttämättä tarkoita elämänlaadun heikentymistä.

– Jos muistelen edellistä Infernon haastattelua, niin nythän minä syön sanani täysin. Mielipiteeni ovat muuttuneet kahdessa kolmessa vuodessa ihan totaalisesti. Eli erittäin mielelläni voisin kokeilla tämmöistä kokopäiväistä muusikkoutta. Niin kauan kuin se sitten kestääkin.

– Suosio voi olla hyvinkin katoavaista. Voi olla, että näin voi tehdä muutaman vuoden, tai kymmenen vuotta, tai viisitoista vuotta. Sitä ei pysty sanomaan etukäteen. Mutta ehdottomasti sitä olisi kiva tehdä sen aikaa kuin se on mahdollista.

Ahkerasti maailmaa kiertävän bändin elämä vie muusikon pois kotoa usein ja pitkiksi ajoiksi. Miten sen saa sovitettua aviomiehen ja perheenisän elämään ja velvollisuuksiin?

– Totta kai siinä tulee tällaisia ristiriitoja. Ei sitä voi olla koko ajan pois kotoa. Se ei vain onnistu, mitenkään. Syyllisyys alkaa kalvaa miestä niin paljon, ettei siitä tulisi mitään. Totta kai siinä on sovittelemista.

– Mutta jos yhtälöstä poistaa sen, että joutuu vielä olemaan virkatyössä kaikki ne ajat, kun on kotona… Sehän antaa ihan uusia mahdollisuuksia. Ja mahdollistaa jaksamisenkin eri tavalla. Silloin kun on kotona, voi oikeasti olla kotona. Voi keskittyä olemaan siellä, eikä tarvitse stressata mistään muusta.

Sattumien kautta maailmalle

Insomniumista on kasvanut lähes vaivihkaa valtavan suosittu bändi ympäri maailman. Olisiko 15-vuotias Niilo, treenikämpällä Ville Frimanin ja Markus Hirvosen (Insomniumin rumpali) kanssa, osannut odottaa tällaista?

– No ei varmasti olisi. En mie toisaalta tiedä, mitä Niilo 15 vee ajatteli tekevänsä, kun hän olisi melkein 37-vuotias.

Olisiko hän ollut tyytyväinen, jos olisi tiennyt tämän tuolloin?

– Varmasti. Onhan tässä saavutettu enemmän kuin alussa missään vaiheessa ajattelimme. Haaveet ovat sellaisella aloittelevalla bändillä hyvin pieniä: voi, jospa saisi tehdä demon joskus. Saisipa keikan. Sellaisiahan ne ovat.

Mitä jos bändi ei olisi saanut näitä pieniä asioita? Jos levytyssopimusta ei olisikaan tullut? Jos Above the Weeping World ei olisikaan vienyt bändiä ulkomaille? Missä Insomnium olisi nyt?

– En osaa sanoa. Mie veikkaan, että jossain vaiheessa, jos hommat eivät olisi lähteneet mihinkään tai jos olisi tullut lasku kriittisessä vaiheessa, bändi olisi ehkä kuopattu. Se on hyvin mahdollista. Sitten olisi löytynyt jotain muuta, joka täyttää sen tarpeen.

– Kriittinen paikka oli totta kai jo siinä vaiheessa, kun tyypit muuttivat opiskelemaan eri puolille Suomea. Varmaan aika moni lukiobändi hajoaa silloin. Eihän myökään siinä vaiheessa mitään sen enempää oltu. Jälkiviisaana voi sanoa, että jos myö ei oltaisi saatu sillä toisella demolla levytyssopimusta, niin emme me…

– Tai en mie tiedä, miten olisi käynyt. Miten kauan se olisi jatkunut. Montako demoa sitä olisi tehty ja siinä pyöritty. Olisiko muut asiat alkaneet kiinnostaa. Eihän sitä pysty tietämään.

– Mutta sen sanon, että olemme olleet tosi onnekkaita. Asioita on oikeasti tapahtunut just oikeaan aikaan, että olemme päässeet uralla eteenpäin. Sekin, miten päädyimme Century Medialle. Sehän on ollut yksi isoimmista jutuista urallamme, se sai koko kuvion lähtemään isommalleen. Ihan tuurinkauppaahan sekin oli.

– Se oli yhteisrundi Swallow the Sunin ja Omnium Gatherumin kanssa, olisiko ollut vuoden 2009 syksyllä. Meillä oli juuri umpeutunut levytyssopimus Candlelightin kanssa. Etsiskelimme uutta lafkaa, ja tarjouksia oli menossa siellä ja täällä.

– Century Media oli jo kertaalleen hylännyt meidät. Sanoivat, ettei meissä ole tarpeeksi kaupallista potentiaalia. Joku tämmöinen kommentti tuli, en nyt muista keneltä heistä. Mutta se kortti oli siis olevinaan jo mennyt.

– Sitten Jens Prüter, Century Median pääjehu, meidän rakas mestarimme, sattui tulemaan keikalle. Katsomaan meitä kolmea bändiä Essenin Turockiin. Hän tykästyi Insomniumiin niin paljon, että Century Media sainasi meidät. Jos Jens ei olisi ollut siellä sinä iltana, mie en ole varma, mihin olisimme päätyneet. Tuskin mihinkään näin hyvälle lafkalle. Hommat olisivat todennäköisesti paljon pienemmällä tällä hetkellä.

insomnium

Taiteilijaelämää maailmalla

Niilo jatkaa jutustelua pohtimalla, miten olisi käynyt, jos Insomnium olisi päässyt ”17-vuotiaina sinkkupoikina” maailmalle rundaamaan.

– Minkälaista sekin olisi ollut. Varmaan ihan kammottavaa kikkailua ja sutimista. Eli siinä mielessä ihan hyvä, että pääsimme pikkuisen kypsemmällä iällä, 25–26-vuotiaina, aloittelemaan rundaamista. Jotain järkeä oli jo kehittynyt.

– Kyllähän se aika railakasta ja kosteaa oli silloin alussa. On se toki joskus sitä vieläkin, mutta meininki on kuitenkin huomattavasti rauhoittunut. Silloin oli niin innoissaan kaikesta, että se antoi semmoisen ekstran kaikkeen. Kaikki tänne heti, nyt juodaan nämä kaikki viinat, jee, ollaan rokkitähtiä.

Muisteletko niitä aikoja lämmöllä vai kiusaantuneisuudella?

– Mie muistelen lämmöllä kaikkia meiän reissuja. Kaikkia meiän aikoja. Vaikka jotkut jutut ovat olleet rankkoja ja jotkut reissut täynnä monenlaista vastoinkäymistä, niin jälkeenpäin niistä kaikista on tosi hyvät muistot. Että onneksi ne on tehty.

– Jotenkin sitä nykyään hahmottaa omaa elämäänsäkin ja asettaa asiat aikajanalle meiän levyjen ja kiertueiden perusteella. Muut elämän asiat osaa sitten yhdistää niihin. Että joo, tämä oli Across the Darkin aikaan ja tämä Above the Weeping Worldin. Kaikki muu pyörii siinä ympärillä, heh.

Seikkailut maailmalla kaveriporukan kesken varmasti syventävät myös ystävyyssuhteita?

– Totta kai se saa porukan yhteen, vähän kuin olisi ollut jossain rintamalla yhdessä. Sitä ollaan niin tiiviisti yhdessä ja siinä on se yhteinen juttu ja vastoinkäymiset ja muu, mistä yleensä selvitään.

Onko kolikon toinen puoli kuitenkin, että se vaatii ystävyyssuhteilta paljon?

– Totta kai se, että sie olet samojen tyyppien kanssa pienessä tilassa ympäri vuorokauden… Monta, siis monta, vuorokautta. Ja monesti väsyneenä, vähän nukkuneena, ja kaikilla hermot kireinä. Totta kai siinä tulee kaikenlaisia tilanteita ja fiiliksiä. Joskus herkät taiteilijasielut kopsahtelevat yhteen, kun ihmiset suhtautuvat hommaan tunteella.

– Pääasiassa tulemme kuitenkin tosi hyvin toimeen keskenämme ja diggaamme toistemme seurasta. Eli meillä ei ole semmoista meininkiä, että nähdään vain lavalla ja sitten mennään kukin omaan hotellihuoneeseen… Kyllä reissussa vietetään porukassa ne vapaahetketkin ja hakeudutaan toistemme seuraan.

– Voi olla jopa niin, että jos saatkin esimerkiksi hotellihuoneen, jossa olet ihan yksinäsi, se on vähän omituinen fiilis! Tulee ihan kuin ikävä niitä muita tyyppejä. Että yksinäänkö täällä pitää nyt hengailla. Eikö kukaan ei ole länkyttämässä tuossa vieressä. Se on aina vähän omituista. Kahden hengen huoneista melkeinpä tykkää enemmän, Niilo naurahtaa.

Insomniumin varamiesliuta

Insomnium on ollut viime vuosina pakotettu poimimaan keikkabussiin myös vähemmän tuttuja naamoja. Työkiireet ja perhe-elämän vaatimukset ovat estäneet milloin Niilon, milloin Villen osallistumisen valtaisan tärkeillekin kiertueille.

– Varmasti jonkinlaisia varamieskitaristeja tullaan näkemään Insomnium-kiertueilla edelleen. Meillä on onneksi ollut tosi hyviä varamiehiä, Liimataisen Jani ja Kari Olli, jotka ovat istuneet porukkaan hyvin.

Onko tuurikitaristin valinnassa tärkeämpää soittotaito vai henkilökemiat?

– Molemmat on tosi tärkeitä. On paljon tyyppejä, jotka ovat loistavia kitaristeja, mutta koska tiedämme heidän persoonastaan vähäsen, emme voisi ajatellakaan ottavamme tähän tiiviiseen porukkaan semmoista pyörimään. Edes vähäksi aikaa.

– Kun mie jouduin jäämään edellissyksyn jenkkikiertueelta viime hetkellä pois, siihen piti etsiä tyyliin viiden päivän varoitusajalla tuuraava Niilo. Ihme, että pojat selvisivät siitä. Markukset menivät sinne sitten kahdestaan, eli siellä oli kaksi tuuraajaa. Mutta siinäkin oli onni myötä, että tämä tuuraava laulaja, Mike Bear, oli mies paikallaan. Ja sopi myös persoonana porukkaan.

Myös fanit ymmärsivät tilanteen, joka juontui Seväsen perhepiirin sairastapauksesta.

– Miulle lähetetyissä viesteissä sanottiin, että harmi ettet päässyt paikalle ja kaikkea hyvää ja näin päin pois, mutta että keikka oli tosi hyvä ja kaikki hoitivat lestinsä kunnialla. Ihmiset suhtautuivat siihen tosi hyvin ja ymmärsivät, että pois ei jäädä kevyin perustein. Ellei ole ihan pakko.

– Olikohan siellä viimeisellä keikalla kaksi ihmistä, jotka halusivat rahansa takaisin sen takia, että siellä oli heidän mielestään väärät esiintyjät…. Mutta se oli ainoa kerta, kun jotain tällaista valitusta tuli. Ihmiset ymmärsivät kyllä.

– Myös Markukset selvisivät siitä hienosti. Eivätkä he ole sitä jälkeenpäin mitenkään kiroilleet, että se olisi ollut jotenkin kauheaa. Ilmeisesti rundi oli ihan hyvä. Totta kai minua harmitti, etten päässyt meidän ensimmäiselle headliner-rundille Jenkeissä. Mutta se nyt oli siinä vaiheessa pieni murhe elämässä.

Laulajan paikka

Rauhallinen lukutoukka, auttamaton humanistiälykkö ja tyyni kulttuuripersoona on varsin odottamaton hahmo kansainvälisesti menestyksekkään kuolometallibändin keulakuvana. Niilo tunnetaan bändinsä jäsenistä myös ehkäpä syrjäänvetäytyvimpänä kaverina.

Laulajan roolissa on kuitenkin oltava etualalla. Miltä tämä rooli tuntuu – erityisesti kun miettii, että bändin riveistä löytyy parikin luonnostaan hyvin supliikkia persoonaa?

– Onhan se vähän erikoinen asetelma. Molemmat kitaristit ovat kovia höpöttäjiä, supliikki- ja seuramiehiä, jotka eivät arastele olla huomion keskipisteenä. Eivätkä he myöskään ahdistu siitä. Esiintyminen on varmasti heille luontevampaa kuin minulle.

– Jotenkin tämä on mennyt ajan saatossa kuitenkin koko ajan helpompaan suuntaan. Ei keikkatilanteitakaan jännitä enää sillä tavalla. Totta kai vatsanpohjassa on aina pieni jännitys, mutta pelkästään hyvällä tavalla.

– Siinä myös ottaa tietynlaisen roolin. Sitä on sitten Insomniumin Keulakuva Niilo, kun on siellä lavalla. Siinä toimii sen mukaisesti, mitä siellä nyt sitten kuuluu tehdä, ja se on osa show’ta.

Niilo naureskelee, että Winter’s Gate tekee ainakin lyhyistä festarikeikoista mukavia.

– Sehän on vain yksi pitkä biisi. Helppoa – miun ei tarvitse kohdata yleisöä eikä spiikata niille mitään! Myö vain esitämme yhden biisin ja lähdemme pois. Lopuksi voi ehkä morjestella. Juuri välispiikkien keksiminen on tämmöiselle miehelle aina se haastava juttu, että mitä nyt pitäisi sanoa.

– Onneksi siihen on jo niin tottunut ja kasvanut. Siihen kuuluvat ne tietyt maneerit ja jutut, jotka tulevat minultakin jo aika automaattisesti. Mutta välispiikeistä en tosiaan aina nauti. Joskus, kun on sopivassa tilassa ja yleisö hyvin messissä, se voi mennä luontevasti, ja sitten se on ihan kivaakin.

Monesti spiikit ovat kuitenkin hieman piinallisia, etukäteen vaivalla mietittyjä repliikkejä.

– Tosi ahdistavia tilanteita ovat ne, kun jotain hajoaa, mutta show pitää jotenkin pitää yllä. Se epävarmuus siitä, jatketaanko vai ei, ja miten pitkään ongelman korjaaminen kestää…

– Varsinkin keulakuvalla on tietty vastuu yleisön viihdyttämisestä. Mutta mitäs siinä sitten teet. Alatko kertoa vitsejä vai keksitkö jonkun yleisönhuudatuksen. Ne ovat haastavia tilanteita.

Kokenut showmies hallitsee tietenkin jo tämänkin. Testataan. Insomniumin Keulakuva Niilo, kerro vitsi. Än, yy, tee, NYT.

Niilo kiemurtelee ja myhäilee ja miettii ja protestoi. Pitkiä, henkeviä puheenvuoroja käyttävän kynätaiteilijan sanavarastosta ei löydy parin tunnin keskustelun päätteeksi yhtä ainutta vitsiä. Pakon edessä kajahtaa lopulta tämä jalokivi:

– Pikku-Kalle ajoi pyörällä ja katso, ilman hampaita!

***

7-veljesta

KAINALOJUTTU:

Bongaa kirjallisuusviite

Winter’s Gate ammentaa tarinansa ytimen länsinaapurin mytologiasta, mutta Insomniumin biiseistä voi kaivaa myös suomalaista klassikkokirjallisuutta niin paljon kuin ikinä jaksaa ja haluaa.

– Seitsemän veljestä ja Aleksis Kiven runot ja Helkavirret ja Sudenmorsian. Nämä ovat semmoisia, mistä olen aina ihan oikeasti tykännyt, eikä vain sen takia, että äidinkielen opettaja pakotti ne lukemaan. Ja Johanna Sinisalo tietysti. Waltari – ihan ykkösmatskua. Näitä olen käyttänyt myös omassa kirjoittamisessa.

– Mie tykkään kertoa biisissä selkeän tarinan. Semmoisen, josta voisi periaatteessa kirjoittaa vaikka proosatekstin. Monesti tykkään, jos löytyy esimerkiksi runo, jossa on sopiva tunnelma. Tai tavallaan joku kuva, josta saa kiinni: okei, tästä voisi lähteä tekemään Insomniumille kappaletta. Tästä saisi death metal -teoksen!

– Sellaisia olen käyttänyt paljon jo aiemmin. Esimerkiksi käy Above the Weeping World -levyn päätöskappale In the Groves of Death, jonka perusidea tulee Eino Leinon Helkavirsien Tumma-runosta.

– Vastaavia löytyy muiltakin levyiltä. Edellisen The River -kappale, siinä oli Carl Bellmanin runoa. Siinä vanha taiteilija aavistaa kuolemansa tulevan ja kuulee Charonin soittelevan torvea vastarannalla. Siitä sai hyvät fiilikset ja mielikuvat Insomnium-biisiä varten, ja siitä ideasta lähdin tekemään sitten sanoitusta.

– Semmoisia pieniä tarinoita ne miun sanoitukset yleensä ovat.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 8/2016.