Mainion mikkiveikon Tomi Joutsenen ensi kertaa tositoimissa esitellyt Eclipse-albumi (2006) oli ilmestyessään tajuttoman mukava yllätys. Kuin postikortti ystävältä, jonka luuli hautautuneen menneen talven lumiin.
Auringonpimennyksen jälkeiset studioplatat (uusioversioita sisältävä viimevuotinen on edelleen kuuntelematta, änkyrä kun olen) Silent Waters ja Skyforger kuulostivat ilmestyessään hyviltä nekin, mutta ovat jääneet sittemmin vähälle kulutukselle. Perimmäistä syytä en tiedä, mutta jostain tämä kertoo. Lisärosoahan minä nyt ainakin olen kaipaillut.
Vaikka kolme kuuntelua (ensimmäinen suoritettiin ennakkokuuntelutilaisuudessa, jolloin levy oli masteroimaton ja biisijärjestyskin vallan erilainen) ei ole kummoinen mittari vaativamman rocklevyn luonteelle, väittäisin, että tämä albumi tulee soljumaan kaiuttimistani useammin.
Vaikka mukana on rahtunen epätavallisempiakin ratkaisuja, näennäisesti levy on perusvarmaa Amorphista, josta on eroteltavissa kaikki yhtyeelle tunnusomaiset rakennusaineet. Jokin tässä silti tuntuisi kiehtovan edellisjulkaisuja enemmän. Ehkäpä modernit ja naavaiset elementit, popvaikutteet, death metal -menneisyys ja viiksiproge, suoruus ja haastavampi rytmiikka, puhtaus ja tomuisuus ovat nyt paremmin balanssissa. Mene ja tiedä, mutta kyllähän tuo maittaa.
Musiikki on pääosin oikein mainiota, mutta ennen muuta Väinämöisen tarinaa kertaava The Beginning of Times antaa samanlaisia säväreitä kuin menneen loppuvuoden juhlakeikkansa: yhtye on timmissä kunnossa, ja kun Kalevalassa riittää sivuja ja maailmassa puhkisoittamattomia nuotteja, ei muuta kuin antaa soida vain. Olettaen tietysti, että pallo jatkaa pyörimistään huomennakin.
– riekin matti
Levy arvostellaan 20.5. ilmestyvässä Infernossa. Mukana myös yhtyeen haastattelu.