Amerikan viheliäisin kaupunki. Sellaiseksi äänestettiin Huntington Park, Los Angelesin piirikunnan pikkukaupunki.
Ryöstömurhaajia, raiskaajia ja Bostikin imppaajia väistellyt kaveriporukka pisti pystyyn bändin, joka tulisi muuttamaan raskaan musiikin historian. Slayerin. Tai siis FUKIN’ SLAYERin. Instituutio, käsite, alku ja loppu. Nyt kun sen elossa olevat jäsenet käyvät kuuttakymppiä, edessä on yksi suuri loppu. Slayerin paapat soittavat joutsenlauluaan puolen tunnin ajomatkan päästä lapsuutensa kotikulmilta.
Bändin imago on säilynyt loppuun saakka hevibändille sopivan aggressiivisena, rujona ja pahiksena. Muinoin pulpauteltiin natsikohujakin Korkeajännitys-ässälogolla ja keikkapaitoja koristivat rautakotkapiirustukset. Biiseissä viljeltiin nuoruuden tyhmänrohkeudella kolmannen valtakunnan kauheuksia. Nämä hirveydet kirkui ja huusi yhtä aikaa maailman leppoisimman ja pirullisimman hymyn omaava basisti-laulaja Tomás Enrique Araya Díaz. Kavereiden kesken Tom Araya.
Mikrofonit on isketty yleisön sekaan ja meininki on audiomuodossakin kohdillaan. Yleisön mökä on miksauksessa sen verran pinnassa, että väistämättähän tästä tulee mielleyhtymiä autiosaarenliveeni, Decade of Aggressioniin (1991).
Tom on puhkunut vuosikymmenten ajan niin monta tönöä matalaksi, ettei miehestä enää irtoa kireimpiä nuotteja. Kitaristikaksikko King–Holt paahtaa antaumuksella, mutta rumpali Paul Bostaphin keinahteleva soitto häiritsee. Miksi edes (mahdollisesti) viimeiselle julkaisulle ei saatu sovittua välejä kuntoon alkuperäisrumpali Dave Lombardon kanssa?
Bändi vaikuttaa rentoutuneelta. Legendalevelin biisejä ei tarvitse enää spiikata vanhojen litanioiden mukaan, vaan Araya rupattelee mukavia pähkähullun, kädestään vaikka kuolleita rottia syövän yleisönsä kanssa. Biisilista leikkaa koko uran. Viimeiseksi Kuolemanenkeli vie bändin mustien siipiensä syleilyyn. ”Kiitos, hyvää yötä”, ja Forum pauhaa epäuskoista mylvintäänsä.
Kopiokissoja löytyy, mutta on vain yksi ja kaikkein ovelin Tappaja. Ikävähän tässä jää.