Lapinpolthajien neljäs albumi vaikuttaa kerrassaan mainion kolmosen jälkeen vaisuhkolta jo ennen ensimmäistäkään kuuntelukertaa.
Siirtyminen ”omilta” lafkoilta sinänsä arvostetulle Stupidolle, identtinen nimi muutama vuosi sitten ilmestyneen Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen paluulevyn kanssa ja kanteen valikoitunut tuttu meemikuva kropasta pää syvällä hangessa ja jalat kohti taivasta vaikuttaa väkisinkin ideaköyhältä. Laulaja-kitaristi Tommon tekstitkin näyttäytyvät mielenkiintoisista aiheistaan ja tarkkanäköisistä havainnoistaan huolimatta tylsempinä kuin aiemmin, vaikkei niistä tuttua koskettavuutta tai itselleen naureskelua puutukaan.
Ensimmäiset kuuntelukerrat vahvistavat ennakkopelkoja. Levy kuulostaa soundillisesti voimattomalta, kerrasta lanttuun tarttuvia ”hittejä” ei ole kuin jo ennakkoon sinkkuina julkaistut Paperittomana steissillä ja Ajasta iäisyyteen ja B-puolelta löytyykin sitten jo useampi mitäänsanomattomuutta lähentelevä huiskaisu. Niistä tuskin yksikään päätyy settilistaan.
Natinastani huolimatta Lauluja Suomesta ei ole mitenkään kehno levy, ainoastaan edeltäjiään jokaisella osa-alueella vähän heikompi. Korva tottuu toistojen myötä pehmeämpään tuotantoon, ja harmaasta biisimassasta alkavat nousta esille kiertue-elämän ja bändikaverien ihanuudesta kertovat, muita raivokkaammat Vittu mä vihaan punkkia! ja Sössötys. Vinyylin perspuolikin nousee useampaan kertaan kuunneltuna ok-tasolle.
Lauluja Suomesta tuskin nostaa Lapinpolthajia yhtään sen suuremmaksi kuin se jo punk rock -skenessä on. Bändi haisee jo lähtökohtaisestikin liian aidolta ja roisilta saavuttaakseen ihastelua vähänkään kauempaa genrerajan väärältä puolelta, ja hyvä niin.