Jenkkityyliin murinoitu brutaali death metal ei tapaa poistua karsinastaan liiemmin. Eipä moiseen ole oikein mahdollisuuksiakaan, sillä yleisen konsensuksen mukaan genre on sivuaineista puhdas. Homman nimi on siis selvä jokaiselle tätä lajia vähänkään tuntevalle. Kappaleet alkavat mätöllä, loppuvat mättöön ja siinä välissä kuullaan lisää mättöä. Mättöä.
Amerikkalaisen Infuriaten kavereilta löytyy roppakaupalla kokemusta, joten bändin esikoisen valmius ei pääse yllättämään. Valitut aseet eivät myöskään tarjoa paukkuja joukosta erottautumiseen, sillä tämän sortin kappaleissa ei ole kauheasti tilaa koukuille. Örinä, blastaus, tuplabassarit ja atonaalinen riehuminen. Niin sitä pitää!
Kaikeksi onneksi löytyy yritystä. Niin vähän kuin liikkumavaraa onkin, bändin riffeissä on perussahauksen ohella ajoittaista aavistuksenomaista melodisuutta ja edes hieman paremmin korviin tarttuvaa kuviointia. Vaikutteita haetaan vuosituhannen vaihteesta. Turboahdin huutaa punaisella, mutta väleistä löytyy edes hieman ilmaa. Tämä pätee myös onnistuneeseen ja elävään soundimaailmaan.
Loppupeleissä Infuriate on ensivaikutelmaansa selkeästi parempi tapaus. Varsin tasaista mattoahan tässä kudotaan, mutta siellä täällä lymyävät korvanmyötäiset jipot ja vaivattomasti ajautuva paukutus jaksavat viihdyttää. Bändi ei yritä olla alansa rankinta runttaa, mikä toimii ehdottomasti musiikin eduksi.