Los Angelesin Pretty Boy Floyd toimii esimerkkinä siitä, etteivät kaikki myöhemmällä iällä aktivoituneet 80-luvun sleaze-tukkarokkarit ole sitä kuranteinta kamaa. Jenkeissä 30 vuoden takaisella debyytillään jonkinlaista suosiota nauttinut yhtye mäiskii ”stadionrockiaan” ihan ammattimaisella ja sopivan räkäisellä otteella, mutta biisien laita on vähän niin ja näin.
Samannimiseltä gangsterilta nimensä napannut (ja Ugly Kid Joen nimen inspiraationa toiminut) bändi on päättänyt tehdä useampia huonoja ratkaisuja. Levyn ulkoasu on Iron Maiden- ja Misfits-fontteineen ja kämäisine gangsteripääkalloineen kaamea. Levyllä on myös muhkeat 14 biisiä. Näistä tietysti pääsisi yli, jos musiikillinen anti olisi erinomaista. Vaan kun ei oikein ole. Pikemminkin se on keskinkertaista ja kohdakkoin jopa vähän hävettävää, ei vähiten sanoitusten puolesta.
Räväkästi tuplabassarein sahaava aloituskappale Feel the Heat tuo mieleen itsensä Acceptin, nenä-ääninen Steve ”Sex” Summers kun kuulostaa vähän Udo Dirkschneiderilta. Sitten mennäänkin puolivillaiselle Steel Panther -osastolle, kun Summers lauleskelee lukiotytöistä, rokkaamisesta, tytöistä ylipäätään ja sitten vielä rockin vaikutuksesta tyttöihin.
Ylilyövä itseironia- ja huumoriaspekti puuttuu, joten fiilis on vaivaannuttava. Kliseitä vilisee niin lyriikoissa kuin sävellyksissä, mutta jos asiaan suhtautuu oikein avomielisesti, PBF tahkoaa ihan kelvollista bailurockia. Mieluummin minä kuitenkin kuuntelen ehtaa glam metalia lajityypin vuosikymmenten takaiselta kulta-ajalta.