Taten toinen soolokiekko ei ole sisältönsä puolesta kovinkaan erilainen Queensrÿchen viimeisen reilun vuosikymmenen aikaisiin tekemisiin verraten. Toisaalta voidaan puhua rockimmasta ja sitä kautta kepeämmästä lähestymiskulmasta, mutta Kings & Thieves junttaa paikoin voimallisestikin. Levyn yleisilmekin on enemmän hämärän painostava kuin aurinkoisen kepeä. Biisitempoissa tarvotaan kultaista keskitietä, mikä tekee jo sinällään albumista puuduttavan yksitoikkoisen. Keskitempoisuutta on vieläpä painotettu nostamalla bassariniskut ja bassopompottelut pintaan.
Kings & Thievesin houkuttelevuutta heikentävät myös puiset sävellykset ja kuivakas yleissoundi. Rehellisesti sanottuna tätä levyä viitsii kuunnella pelkästään siksi, että se on Geoff Taten soololevy. Taten äänessähän ei ole edelleenkään mitään vikaa, ja niiltä osin ukko on totaalisen oma itsensä. Jos tämä on sitä, mitä Geoff Tate haluaa jatkossa tehdä, olkoon. Onneksi ketään ei voi pakottaa vasten tahtoaan diggaamaan tätä.