Vuonna 1990 päivänvalon nähnyt orkesteri on julkaissut uuden albumin, jolla ei ole edellisiin verrattuna mitään uutta. Se on tasapaksu tekele, jota ei pelasta edes bändin keulakuva, kultakurkku Miljenko Matijevic.
Steelheartin ongelmana on aina ollut, että siltä puuttuu iskevyys. Vaikka bändillä on kehuttu laulaja, sen musiikki ei pysty nousemaan samalle tasolle kuin useiden muiden saman aikakauden dinosaurusten. Luulisi, että jos uutta levyä odotetaan melkein kymmenen vuotta, se sisältäisi jotain tarttumapintaa. Vaan ei. Tarjolla on umpitylsää jenkkirockia, josta puuttuu munat ja meininki. Kuuntelijan korvakäytäviä puuduttaa myös se, että levyn puolessavälissä soi kolme balladia peräkkäin.
Tiedättehän sen tunteen, kun lukee kirjaa ja tietää koko ajan, mitä tuleman pitää. Through Worlds of Stardust on tällainen kirja levymuodossa. Jos joku albumi ansaitsee tulla heitetyksi autonikkunasta suoraan sorsalampeen, niin tämä.