Kalapuikkoviiksi vipattaa ja pussihousunpuntti väpättää – arviossa Heavatar

Julkaistu Infernossa 4/2018.

Heavatar
Opus II – The Annihilation
Ear

Kalapuikkoviiksi vipattaa ja pussihousunpuntti väpättää, kun saksalainen Heavatar pistää tampaten. Eräänlaisen superbändin leimaa kantavan nelikon voimahahmoina toimivat Van Canto -mies Stefan Schmidt ja ex-Stratovarius-kannuttaja Jörg Michael. 

Aivan ensimmäiseksi on todettava ilolla herra Michaelin relevantti soittokunto, vaikkei ukko enää kovin aktiivinen soittoniekka olekaan, ainakaan ulospäin. Oli kyse sitten raskaasti tamppaavasta takapotkusta tai eteenpäin jyräävästä powerlaukasta, Jörgin lyönti on edelleen kova ja tarkkuus kuin laatu-Seikolla. Kitara-ja lauluvirtuoosi Schmidt pistää hänkin parastaan, samoin kokoonpanon täydentävät basisti Daniel Wicke ja soolokepittäjä Sebastian Scharf. 

The Annihilationillä on hetkensä myös musiikillisesti. Etenkin ensimmäisen puolikkaan None Shall Sleep, Into Doom ja Purpose of a Virgin Mind ovat oikein päteviä melodisia perusheviralleja. Levy säilyttää tasalaatuisuutensa aina loppusuoralle, missä kuulijaa väijyy neliosainen The Look Inside -massiivi. Rakennelma tarjoaa sinfoniamausteineen ja klasarihöystöineen keskipitkän heavymusiikillisen tutkimusretken, jonka koukut riittävät viivan paremmalle puolelle. 

Levyn lopussa patsasteleva Manowar-laina Metal Daze on pienoinen turhake, vaikkakin asiallisesti tehty sellainen. Suurempi turhake taas on levyn päättävä The Look Inside -instrumentaaliversio. Kuka helvetti haluaa kuunnella germaaniheviä ilman lauluosuuksia? En minä ainakaan.