Ayam on jollain mystisellä tapaa poikkeuksellinen albumi. Sen sointi ei ole millään muotoa uutta. Käytetyt musiikilliset elementit ja kikat ovat tuttuja. Selkeitä vaikutteita voi nimetä aina Opethista alkaen. Ja silti kaikenlainen lokerointi on lähes mahdotonta, eikä bändi kuulosta muulta kuin omalta itseltään.
Disillusion hallitsee alati vallitsevan haikeanherkän tunnelmoinnin, mutta osaa myös heittää sekaan kevyttä progeilua ja ärrimurria ilman että lopputulos ärsyttäisi turhanpäiväisenä vinkumisena, nytkytyksenä tai rajuutena.
Ovat biisit sitten kuusiminuuttisia tai tuplasti sen, saksalaiset klaaraavat homman niin jouhevasti ja suvereenisti, että hinkua kuunnella levy toistamiseen löytyy tunnin kokonaiskestosta huolimatta. Albumin äärellä voi vaikuttua yhä uudestaan, sen verran kasvunvaraa sen sävellyksissä on.
Disillusion onnistuu siinä, missä useimmat mediassa suitsutusta keränneet ja suurempaakin yleisöä koskettaneet bändit ovat jättäneet täysin kylmäksi. Sen kappaleissa on kauneutta, tunnetta ja vilpittömyyttä, mitä kohtaan ei voi mitenkään olla kyyninen.
Kerrassaan ihanaa musiikkia, kuten kollega tykkää sanoa.