Mainio edellislevynsä Bloodstone & Diamonds (2014) muistutti Machine Headin olevan hyvä bändi. Vaan niinpä saa taas ihmetellä tyylillistä tempoilua ja omapäisyyttä: yhtye tunkee levylleen 15 kappaletta suostumatta pysymään luonteikkaammassa uomassaan.
Robb Flynn tovereineen flirttailee jälleen pomppumetallin kanssa. Tämä osasto lähtee aika tahmeasti eikä varsinkaan tempaa mukaansa. Slipknotin lisäksi levyhyllyn S-kirjaimen kohdalta on poimittu punkahtavammaksi inspiraatioksi Social Distortion. Ilmeisesti yhdeksi levyn avainkappaleeksi ajateltu countrypunkralli Bastards ei tunnu sovituksellisesti onnistuneelta. Epilogue on samasta teemasta vakuuttavampi luenta, vaikka ei kanna liki seitsemän minuutin mittaansa.
Bändin soitto on tunnistettavaa eli jokseenkin yllätyksetöntä. Krooninen svenginpuute piinaa yhä, mutta tavaramerkki se hapoilla tikistäminenkin kai on. Levystä nousee – jälleen kerran – väkisin tekemisen katku. Tämä kiteytyy aikuisen patoutunutta vihaa hampaat irvessä ärjyttyihin ”fuck the world” -oivalluksiin.
Siellä täällä vastaan tulevat nolot notkahdukset ovat harmillisia, sillä levyllä on myös hyviä hetkiä. Ne löytyvät pääsääntöisesti yllätyksettömimmältä sektorilta, tutun raskaassa liimassa polkevan jyräyksen parista. Bändi on onneksi jättänyt turhat paisuttelut sikseen, mitä nyt Heavy Lies the Crown on miltei yhdeksänminuuttinen spektaakkeli. Sen suurellinen esillepano toimii kuitenkin aivan kohtuullisesti.
Perussapluunan varioiminen olisi Machine Headille ilmeisesti aina se toimivin ratkaisu. Tavaramerkkimörssäys toimii vähintäänkin kohtuullisesti, vaikka riffien parissa ei olisi ilmaantunut suuria oivalluksia. Tavanomaiset MH-rivibiisit riittäisivät tässäkin yhteydessä mainiosti hyvään 40 minuutin kokonaisuuteen. Nyt levyn elähdyttävämpi anti tuntuu hukkuvan pakotetun meuhkaamisen sekaan.