Leprousin multitalentti nokkamies Einar Solberg heittäytyy ensimmäistä kertaa sooloksi. Vihdoinkin, tekisi mieleni sanoa. Kuten olettaa saattaa, levy on kunnianhimoinen, utelias ja tutkiva progressiivisen musiikin teos.
Soolo tekee selvän pesäeron Solbergin pääyhtyeeseen pitämällä luovuushanat vapautuneesti auki kaikkiin suuntiin. Metallia ja rockia on mukana verrattain maltillisesti suhteessa rohkeisiin kokeiluihin esimerkiksi folkin, klasarin ja elektronisen musiikin parissa. Pursuavan ideasammon sovitus kunnialla maaliin ei ole helppo tehtävä, mutta niin vain kokonaisuus kuulostaa osiensa summalta.
Albumin nimi viittaa Solbergin ikään, jossa mies koki ensi kerran erityisen suuria vastoinkäymisiä. Konseptimainen levy kieppuu maailmanluokan laulannan saattelemana vuoristoratamaisesti läpi eletyn ajan tunnelmien. Pääjehu ja runsas joukko ammattimuusikoita Prahan filharmonista orkesteria myöten saavat sävellykset kuulostamaan elämyksellisiltä, jopa elokuvallisilta.
Iso ja ajatuksia herättävä soolodebyytti, odotetusti. Pureksittavaakin se jättää, mutta kasvukäyrässä on varaa.