Montrealin deathcorepartio kaivoi soittimet naftaliinista kolme vuotta sitten. Beast (2016) oli kelpo paluu, mutta Purgatory pistää vielä paremmaksi.
Avauskappale Dernier Soufflen instrumentaalitunnelmoinnit tuovat petollisen tunteen rauhasta sekä kaivattua lisäulottuvuutta bändin soundiskaalaan. Seesteisyys on väliaiaikaista, sillä seuraava raita Purgatory pistää asiat ruotuun.
Alex Erian karjuu, ja Steve Marois pitää huolen epäinhimillistä murinoista ja korinoista. Peräti seitsenhenkinen miehistö vyöryttää niskaan hyperteknistä blastausta ja riffittelyä sekä tutuksi tulleita lyijynraskaita breakdowneja. Soundeiltaan levy on tutun timmi ja kuivahko, mikä lienee muodostunut bändin tavaramerkiksi.
Light Speed on kirjaimellisesti supernopeaa tulitusta, kunnes kappaleen breakdown ryömii eetteriin kauhuleffatunnelmissa. Möyhennös jatkuu Slow Burningissa ja Snake in the Grassissa. Jälkimmäinen nostaa jalkaa kaasulta hieman, ja biisissä onkin mainio groove. Maroisin vessanpönttö-örinät jaksavat huvittaa – hyvällä tavalla.
Kaikkiaan intron jälkeinen kymmenen kappaleen kokonaisuus soljuu armottomissa tunnelmissa. Despised Icon vuosimallia 2019 on viriili, brutaali ja väkevä.