Kanadalaismetallisteissa on ollut aiemmilla julkaisuillaan selkeästi aistittavaa potentiaalia, mutta potti on vielä jäänyt lunastamatta täysimääräisenä. Täysosumaa ei tule tällä kakkoskiekollakaan, joten torille rynnijöiden kannattaa malttaa mielensä – siitäkin huolimatta, että yhtye on osittain suomalaistunut.
Tyylillisesti ei kuulla suuria muutoksia, mitä nyt aiempi doom-henkisyys on kadonnut lähes kokonaan ja tilalle on tullut entistä selkeästi tanakampaa ilmaisua niin sävellyksellisesti kuin soundillisestikin. Myös Sarah Annin äänessä on aiempaa enemmän voimaa ja sitä myöten vakuuttavuutta, mikä antaa ekstrapontta albumin kantaa ottavalle teemalle.
Smoulderin musiikki ei ole ollut kaikkein kirkasotsaisinta ja uljainta, mutta nyt sen eeppisyys on selkeämpää ja istutettu kappaleisiin paremmin. Koko levy huokuu itsevarmuutta ja paneutumista, mikä tuo bändille enemmän omaa ilmettä sopivasti kasvatetun haastavuuden ja monipuolistumisen ohessa. Vasta nyt bändiin liitetyillä hehkutuksilla alkaa olla todellista katetta.