On tämä jännä bändi. Yhtyeen juniorilla Michael Sweetilläkin alkavat paukkua kuusikymppiset, mutta meno ei laannu vaan melkeinpä jämäköityy. Melodiat kajahtavat, soolot luikahtavat ja riffeissä on ytyä. Bändin 2000-luvun levyissä on ollut onnistumisten ohessa laadullista heilahtelua, mutta sen 14. levy on kirkkaasti koplan katalogin kovemmassa päässä.
Tällä kertaa materiaali on ehkä linjakkainta kuunaan. Kokonaisuudessa on mainiosti eloa ja vaihtelua niin otteen kuin tunnelmienkin osalta. Räväkämmät heavy-runttaukset eivät mene yliyrittämiseksi, mutta toisaalta mukana ei ole leimallisia juustoslovareitakaan – eikä niitä kaipaa edes hengähdystauoiksi. Hempeimmillään yhtye on jämäkän power-hiturin äärellä, mutta edes kyseinen Near ei äidy sokeriseksi jollotteluksi. Biisin kertsi on kerrassaan suurenmoista maailmansyleilyä.
Samankaltaisella tyylikombinaatiolla operoiminen osoittautui edellislevy Even the Devil Believesillä (2020) ongelmaksi, mutta nyt kuvio tuntuu toimivan vaivatta. Ainakin ne kiusallisimmat maneerit ja loppuunkalutut vakiojipot on jätetty pois, ja hyvä niin. Final Battle on yllättävän kova suoritus.