Näin hyvin näpeissään pitävää doomruhjontaa tulee vastaan harvoin – arviossa Faal

Julkaistu Infernossa 1/2018.

Faal
Desolate Grief
Ván

Nyt lähtee. Hollantilainen Faal poimii tuomioalasimelleen elementtejä muistakin metallin eri koreista, mutta niinpä vain toimii. Itse asiassa juuri tyylikäs, musiikillista antia palveleva monialaisuus bändissä viehättääkin. 

Keskeisimmillään yhtye murjoo death doomia, jossa on häiveitä alku-urien My Dying Bridesta ja Paradise Lostista. Modernimpaa silausta tuovat post-rockin ja -metalin suuntaan viittailevat syväntunteikkaat vivahteet. Äärihitaat osiot saavat kontrastia yllättävänkin kipakalla tempolla mörssätystä jytinästä, jossa tuplabassarit laulavat ja kitaroista sinkoilee runsaammin nuotteja. 

Riffit ovat painavia ja yhtye moukaroi niitä isolla kädellä. Dynamiikkaa hyödynnetään hienosti, ja kahden kitaran kiehtova yhteispeli tyylikkäisiin kiipparijuttuihin liitettynä toimii oikein mehukkaasti. Massiivisen raskaasta, mutta vaivatta kiinnostuksen ylläpitävästä menosta tulee mieleen Triptykonin monipuolinen muserrus. 

Pitkien kappaleiden sovituksetkin tuntuvat harvinaisen toimivilta. Kymmenminuuttisten biisien mittaa ei edes huomaa, sillä asiat etenevät koko ajan luontevasti ja tajuntaan jyräten. Myös esimerkillisen selkeä ja tanakka soundimaailma toimii ehdottomasti bändin eduksi. 

Yhtyeen sointi on eri instrumenttien osalta erinomaisesti jäsenneltyä, mikä kannattelee osaltaan massiivista musiikillista lastia. Progeilun puolelle homma ei luiskahtele, mutta soitinpuolella tapahtuu silti mielenkiintoisia juttuja miltei koko ajan. Vakuuttava laulupuoli on haudantakaisen jylhää örinää ja haudasta nousseiden mustanpuhuvaa korinaa. Siihen ei kaipaa kevennystä tai melodiaa. 

Näin hyvin näpeissään pitävää doomruhjontaa tulee vastaan harvoin. Faal tuntuukin olevan kolmoslevynsä perusteella genrensä ehdotonta valiojoukkoa.