Saksalaisen industrialjytääjän seitsemäs studioalbumi jatkaa uskollisesti edeltäjiensä jalanjäljissä tekemättä suurempia poikkeuksia sen kummemmin omiin kuin genrensäkään maneereihin.
Esimerkiksi edeltäjäänsä XXV:hen (2015) verrattuna albumi on tunnelmaltaan pitkästyttävän yhtenäinen ja yllätyksetön. Sille päätyneet kappaleet ovat industrialin yleisilmentymiä, jotka täyttävät genrensä laatuvaatimukset, mutta eivät jaksa haltioittaa kuulijaa.
Siinä missä albumi alkaa yleensä jäsentyä mielessä kuuntelukertojen myötä paremmin, Ritual aiheuttaa päinvastaisen efektin. Keskittymiskykyä on vaikea pitää kasassa, ja albumi muuttuu yhdeksi puuroksi niin omien kappaleidensa puolesta kuin suhteessa yhtyeen muuhun tuotantoon.
Absoluuttisen huonoja biisejä on turha etsiä, kappaleiden muodostama kokonaisuus vain ei ole ihanteellisin mahdollinen. Tylsyydestä erottuvat avausraita Thausend Mann und ein Befehlin lisäksi kappaleet Seine Seele ja Phoenix aus der Asche.
Ehkä levyn nimi kahlitsee yhtyeen ilmaisuvoimaa, sillä rituaali, vakiintunut suoritustapa, albumi todellakin on.