Helsinkiläisen Koloradon tyyli tehdä suomenkielistä aikuisrockia on selkeän kaksijakoinen. Sävellykset vievät, mutta kokonaisuus vaatii vielä työstämistä.
Koloradon ensilevytyksessä on riittävästi musiikillista potentiaalia. Esimerkiksi avausraita Unelman johtomelodia on niin vahva, että se jää kertakuulemalta päähän eikä meinaa lähteä sieltä pois. Seitsikon (!) soittokin sujuu suhteellisen hyvin. Kymmenen biisin levy on tasalaatuinen ja hyvin sovitettu. Kappaleet erottuvat toisistaan, ja jokaisessa niistä on oma sävellyksellinen koukkunsa.
Levyn helmasynti on puolestaan ohkainen yleissoundi. Muhkeampi äänimaailma petraisi kokonaisuutta pykälällä. Toisella pykälällä meininki nousisi, jos yhtyeellä olisi parempi laulusolisti. Kitaraakin soittavan Mikko Dahlströmin laulunuotti ei aina pidä, eikä hänen äänessään ole tällaiseen kamaan tarvittavaa karismaa. Mies sentään yrittää tosissaan, mikä on aina plussaa.
Suomeksi tekstittäminen on sekin taitolaji. Koloradon sanoitukset aiheuttavat kaikessa naiiviudessaan myötähäpeää siinä missä raisiolaisen suomipopreliikin Sigin vastaavat aikoinaan.