Marillion on jokseenkin ainoa progressiivisen rockin ryhmittymä, jonka uusia studiolevyjä odotan edelleen suurella mielenkiinnolla. Näin, vaikka julkaisut jättävät joskus toivomisen varaa ja veteraaneille ominainen pöhötautikin on vaivana paikoin.
Bändin brittiläisestä neoprogesta aikoinaan irtaantunut soundi on kuitenkin niin tunnistettava, pehmeän rakastettava ja aina jossain määrin haasteellinen, että levyt tarjoavat heikoimmillaankin aina paljon kuunneltavaa.
F.E.A.R. on tutun massiivinen ja aluksi muodoiltaan vaikeasti hahmotettava levy. Kappaleita on mukana vain viisi, ja näistä kolme ylittää 16 minuutin rajan. Ja kyllä, pöhöä on liikkeellä tälläkin kertaa. Yksinkertaisen tarttuvat koukut ovat vähissä, mutta pitkillä vedoilla maalatut herkulliset äänimaisemat loistavat tuttuun tapaan surumielisen valloittavasti.
Vahvuudet ovat muutoinkin ennallaan. Hogarthin läpitunkeva, kirkas ja sävykäs ääni on täynnä tunnetta. Rotheryn tyylikäs kitarointi kantaa jälleen mainiosti, ja Mark Kellyn koskettimista irtoaa paikoin mukavasti Pink Floydista muistuttavia sävyjä.
Valitettavasti myös napinan aihe on vanha tuttu. Levyllä on paljon välisoitonomaisia hauraita tunnelmakohtia, jotka haisevat liiaksi vain kahden voimallisemman osion väliin liimatulta täytteeltä. Nousujen ja laskujen dynamiikka on tässä mielessä niin perinteistä Marillionia kuin olla ja voi. Vaikutelma on näiltä osin liiankin tuttu, ellei peräti kulunut.
Edeltäjäänsä verrattuna F.E.A.R. ei ole myöskään yhtä kappaleorientoitunut. Rumasti sanottuna se on möykky, josta on vaikea nähdä yksityiskohtia, mutta joka näyttää kauempaa katsottuna hyvinkin kauniilta. Bändin taito rakentaa hienosti tuotettua ja kauniisti soivaa äänimattoa on siis edelleen vahvasti tallella, eikä tähän näemmä ainakaan vielä viikon tehokuuntelun jälkeen ole kyllästymässä. Suositellaan nautittavaksi kuulokkeiden kera.