Jos tässä maailmassa on vielä syytä innostua jostain, se on mitä luultavimmin tämä albumi. Paatuneempikin sielu saa nimittäin ruotsalaisyhtyeen 11. pitkäsoitosta sellaisen positiivisuuspöhäyksen, että loppupäivä menee viipottaessa katuja spandexbyysissa kymmenisen senttiä maanpinnan yläpuolella.
Kyse ei ole edes erityisesti siitä, että albumi olisi jotain uutta ja mullistavaa. Itse asiassa asia on päinvastoin: kyseessä on hyvin perinteitä kunnioittava 80-lukulainen hard/glam rock -kimara. Silti kappaleista on onnistuttu säveltämään – muutamaa täytebiisiä lukuun ottamatta – toisistaan erottuvia ja ennen kaikkea tarttuvia. Albumin ralleista on vaikea valita parasta, mutta etenkin Have Mercy on Me, Baboon ja Bring the House Down tunkeutuvat korvakäytäviin jäädäkseen.
Harvan albumin kuunneltuaan alkaa tuntea yhtä vastustamatonta halua kaivaa kaapista kivipestyt farkut, repäistä bändipaidasta hihat pois ja vetäistä vetyperoksidiblondauksen jälkeen hiuksiin vielä vanha kunnon kasaripermis. Olkoonkin, että hard rockin aika on virallisesti ohi, mutta tätä rock’n’rollia ei nitistä mikään.