Vanhaa tuttua, mutta myös hieman uutta – arviossa Dragonforce

Julkaistu Infernossa 10/2019.

Dragonforce
Extreme Power Metal
Ear

Dragonforce on nimennyt levynsä vihdoin niillä kolmella sanalla, jotka kuvaavat sen musiikkia parhaiten.

Brittiläisen metallin suurin vientituote sitten Cradle of Filthin sai kohtuullista nostetta kolmannella levyllään Inhuman Rampagellä (2005), joka myi Englannissa hopeaa ja Jenkeissäkin lähes kultaan oikeuttavan määrän. Levyltä napattu singlelohkaisu Through the Fire and Flames osoittautui yhtyeen suurimmaksi hitiksi, ja sen suosio sai uutta puhtia, kun biisi sisällytettiin pari vuotta myöhemmin Guitar Hero III: Legends of Rock -peliin.

Sen jälkeen on tapahtunut paljon, ja valitettavasti jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että yhtye jää yhden (tai itse asiassa aika helvetin monen) tempun poniksi eikä kykene enää niin energiseen viihteeseen kuin uransa alkuaikoina. Yhtyeen videopelimäinen ja mahtipontinen voimametalli tapasi olla kaikkine ylilyönteineen kohtuullisen pirteä ja hauska tapaus, mutta jossain vaiheessa sirkustemput alkoivat kyllästyttää.

Orkesterin kahdeksas levy tarjoaa vanhaa tuttua Dragonforcea mutta myös hieman uutta, tarkemmin sanottuna neon- ja pastellisävyjä, sillä mukaan on hiipinyt reilusti 80-lukulaisia vaikutteita, oli kyse sitten syntikkapopista tai härskistä tukkametallista. Kansitaidekin peilaa melko osuvasti saman ajan estetiikkaa.

Täytyy myöntää, että viihdyn Extreme Power Metalin äärellä paremmin kuin oletin. Tällä kertaa tarjolla on muutakin kuin pelkkiä temppuja, sillä sävellyksissä on selkeästi lihaa luiden ympärillä. Yhtä ärsyttävän pirteitä ja keskittymishäiriöisiä ne ovat kuin aina ennenkin, mutta jonkinlaista kypsymistä olen silti aistivinani. Edes päätöskappaleeksi isketty coverversio Celine Dionin My Heart Will Go On -hitistä ei aiheuta sen kummempia nikotteluja. Kaikkea sitä.