Yritystä on älyttömästi, mutta valitettavasti kuti jää usein piippuun – arviossa Frozen Land

Julkaistu Infernossa 3/2019.

Frozen Land
Frozen Land
Massacre

Kotoinen power metal -lupaus julkaisi debyyttilevynsä kaikessa hiljaisuudessa viime vuoden loppumetreillä. Bändin nimeä kantava kymppiraitainen on tehty genre huomioon ottaen todella tyylikkäästi.

Bändin soitto kulkee, ja italialaislaulaja Tony Meloni (!) osoittaa vakuuttavasti, miten uusklassista kikkeliheviä vedetään oikeaoppisen korkealta ja kovaa. Kun levyn viimeistelypuolella on häärinyt sellaisia genreen vahvasti liitettäviä hahmoja kuin Stratovarius-kitaristi Matias Kupiainen ja masterointivelho Mika Jussila, albumin soundikin on kuin power metalin oppikirjasta.

Frozen Land jakautuu kuitenkin sävellysten osalta kahtia. Ensinnäkin yhtyeen taito tehdä tiiviitä kappalekokonaisuuksia, introja, säkeistöjä ja c-osia on debytantiksi huikealla tasolla. Toisaalta kaikki edellä mainitut ovat palasia, jotka lähtökohtaisesti viimeistellään ja pistetään säihkymään Mount Everest -tason kertosäkeistöillä. Harmi vain, että Frozen Landin kertsit ovat noin Haltin korkuisia. Suurimmalta osin juuri ja juuri keskitasoa. Yritystä on älyttömästi, mutta valitettavasti kuti jää usein piippuun ja kliimaksi vaiheeseen.

Tälläkin aloituksella Frozen Landin tie seuraavaksi 1990-luvun loppupuolen Stratovariukseksi ei ole paljosta kiinni. Timanttikertsit tiskiin, ja latu on auki ihan minne vain.