Ei mitään asiaa eläkkeelle – raportti ja kuvagalleria Lynyrd Skynyrdin keikalta

Lynyrd Skynyrd, Melrose – Jäähalli, Helsinki, 5.5.2015

07.05.2015

Lynyrd Skynyrd, tuo yksi southern rockin suurista ja komeista. Vuonna 1966 perustettu bändi on saanut osansa sekä jumalaisista voitoista että syvistä tragedioista. Jo yhdeksän bändissä jossain vaiheessa soittanutta jäsentä on kuollut, viimeisimpänä alkuperäiskokoonpanoon kuulunut rumpali Bob Burns. Hänen lähtönsä tuli kuluvan vuoden huhtikuussa.

Keikkaa edeltävät tunnelmat olivatkin ristiriitaiset. Lynyrd Skynyrdiltä on tullut nähtyä hyviäkin keikkoja viime vuosina, muun muassa Sweden Rockissa vuonna 2012. Silti mielessä pyöri, että näinköhän tässä pitää jo kirjoittaa arvio, jossa toivotaan hyvin palvelleen yhtyeen lopettamista ja toivotellaan ansaittuja eläkevuosia.

Lämmittelybändi Melrose ajoi asiansa oikein mainiosti. Tämänvuotisen Got It Made -levyn avausbiisi Rock ’N’ Roll Cliché aloitti myös keikan ja sopii junttaavassa raivokkuudessaan erinomaisesti kyseiseen tehtävään. Trion rytmiryhmä hoiti osansa ilmeettömän tehokkaasti laulaja-kitaristi Tokelan ollessa yhä tämän bändin vauhtiveikko – vaikkakin meno on luonnollisesti asteen verran hillitympää kuin 1980-luvun nuoruudenpäivinä.

Melrose-debyytin (1986) Rich Little Bitch päätti itseoikeutetusti keikan, myöhempien aikojen tuotannosta It’s In The Bag ja The Chief toimivat parhaiten. Lisäksi oli ilo huomata, että yleisöä oli jo tässä vaiheessa massoittain salin puolella.

Pienen tauon jälkeen oli vuorossa illan pääakti. Ja katso! Kun Working For MCA lähti käyntiin, minkäänlaisille epäilyksille ei ollut sijaa. Koko hoito tuli päälle kuin pommikonelaivue: soitto oli tiukkaa, soundit priimaa, miehet karismaattisia ja lavarakennelmat sekä valot ameriikan meininkiä parhaimmillaan.

Setin edetessä kupletin juoni kävi selväksi – nyt vedettäisiin varman päälle. Kaikki kappaleet olivat 1970-luvulta ja vieläpä niitä kaikkien paikalla olleiden tuntemia hittejä. Ainoastaan Pronounced ’Lĕh-’nérd ’Skin-’nérd -debyyttilevyltä (1973) soitetun Mississippi Kidin voi lukea edes jonkinlaisten harvinaisuuksien joukkoon. Tällainen varmojen palojen soittaminen on ehkä laimeaa joidenkin mielestä, mutta ratkaisu toimi täydellisesti. That Smell, Simple Man, Gimme Three Steps… Näiden tappajasävellysten kanssa ei voi hävitä.

Osa yleisöstä ei tosin vastannut aina huutoon parhaalla mahdollisella tavalla. Tuntuu ihmeelliseltä, että jopa käsien ylös nostaminen tuntuu monesta niin vaikealta tehtävältä. Nyt ollaan rock’n’roll-keikalla, toimikaa sen mukaisesti, kiitos! Myös laulaja Johnny Van Zant vaikutti välillä olevan hieman tuskastunut siitä, ettei yleisöstä lähtenyt toivotunlaista mökää.

Illan kovin jätkä oli jälleen kerran kitaristi Rickey Medlocke. 65-vuotias mies on juuri sitä, mitä jokainen ikääntyvä rokkari toivoisi olevansa: hyväkuntoinen, komeasti harmaantunut ja taitava. Se vain ei ole kaikille sallittua, jo geenienkään puolesta. Blackfootiakin johtaneelta Medlockelta tyylikäs vanheneminen on onnistunut ja esimerkiksi Call Me the Breezen komeat stemmat osoittivat, että lauluäänikin on yhä tallessa.

Ainoa alkuperäisjäsen, kitaristi Gary Rossington on yrmeämpi tapaus, mutta se on hänen tyylinsä ja hyvä tyyli onkin. Soitto on yhä tarkkaa ja hän luo olemuksellaan tiettyä yhtyeen olemassaoloa oikeuttavaa tunnelmaa. Tämä on yhä Lynyrd Skynyrd.

Tuesday’s Gone -balladin kosketinsoolon aikana koettiin jotain, mikä kiteyttää erään Lynyrd Skynyrdin hienoimmista piirteistä. Peter Keysin luodessa omia kudelmiaan kitaristitrio (kolmantena Mark Matejka) ja laulaja Zant kokoontuivat rumpukorokkeen ympärille pyyhkimään hikeä ja rauhoittumaan. Hullu hattumies, basisti Johny Colt antoi sivustatukea. Näky oli kuin pienen sotajoukon taukopaikalta. Toiminta jatkuu, mutta osa porukasta kerää hetken voimiaan tullakseen takaisin entistä voimallisemmin.

Lopuksi olivat vuorossa ne peruskappaleet, joita ilman ei kai voisi Lynyrd-keikkaa soittaa: Sweet Home Alabama ja Free Bird. Tässä vaiheessa myös yleisön jäykimmätkin edustajat heräsivät eloon ja tunnelma oli kuin Oakland-Alameda County Coliseumilla vuonna 1977. Ällistyttävällä tavalla yhtye sai nämäkin satoja kertoja soitetut biisit täyteen sellaista tunnetta kuin kyseessä olisi ensimmäinen kerta, kun esityksiä kuullaan. Jumalauta, silkkaa kylmien väreiden juhlaa! Van Zant tosin lauloi Free Birdiä hieman alavireisesti, mutta se ei keikkatilanteessa paljoa tunnelmaan vaikuttanut.

Koko keikka saavutti sen voiman, joka vain raskaassa rockissa tulee, kun esiintyjän, vastaanottajan ja olosuhteiden kolmiyhteys on täydellisessä balanssissa. Long live Lynyrd Skynyrd!

Lynyrd Skynyrd -kuvagalleria:

Melrose-kuvagalleria:

Lisää luettavaa