Kertakaikkiaan muikeata! – John Smith -festivaali tekstein ja kuvin

John Smith Festival - Laukaa, 20.-21.7.2018.

Eluveitie
Kuva: Jaakko Silvast

Kolmas kerta toden sanoo, vaikka John Smith Festivalin kohdalla sanoi jo se ensimmäinen kerta: kertakaikkiaan muikeata!

Suomen parhaimpiin monipäiväisiin raskasrock-tapahtumiin kesästä 2016 kuulunut, Keski-Suomen Laukaassa järjestettävä festivaali tarjosi tällä kertaa ne samat hommat – eli hienot puitteet, toimivat järjestelyt ja suhteellisen kovan bändikattauksen.

Tänä vuonna kelikin suosi sikäli, että vettä ei tullut kuin molempina päivinä hetkittäin. Paljon pahempaa oli luvassa, mutta nyt tarvitsi taivastella ainoastaan kosteaa kuumuutta, mikä pisti kuivimmankin festarivieraan valumaan soijaa koko päivän. Kaikesta huolimatta, tai juuri siksi, kauniin Peurunka-järven rantamaisemiin saapui viikonloppuna maksimiyleisö, eli 10 000 kävijää. Ensi vuonna John Smithin kävijäennätys mitä todennäköisimmin rikotaan, sillä tapahtuma laajenee kolmipäiväiseksi.

Mutta muitta mutkitta tapahtumien ytimeen, päiväkohtaisin nostoin ja laajan kuvagallerian kera!

Perjantai:

  • Päivän yleisesti kovin keikka:

Muutamasta tasavahvasta on paha valita, mutta lopulta Amorphis. Vuosikausien metallifestareiden vakiovieras ei pettänyt Laukaassakaan, joskaan ei yllättänytkään. Jokseenkin staattinen mutta musiikillisesti täysipainoinen keikka, jonka setissä pääpaino oli uudella Queen of Time -levyllä, selkeimpiä radiohittejä ja muutamaa legendaarista peruskiveä unohtamatta.

Bändin nykyinen laulaja Tomi Joutsen on aina ollut vähintäänkin vakuuttava keulamies, mutta mitä pidemmälle Amorphiksen ura jatkuu, sen paremmalta mies tuppaa kuulostamaan. Niin nytkin, kuin myös lauantain loppuillassa Hallattaren keulilla.

  • Päivän henkilökohtaisesti isoin juttu:

Brother Firetribe, kuinkas muuten. Tennishevillä ei hävitä missään, ja itse olen Keravan kollien tekemisistä aina innoissani. Ja onhan se nyt penteleen hauskaa laulaa I’m on Firea, Heart Full of Firea ja muita yhdessä parhaassa seurassa puolison ja hyvin ystävien kanssa, kylmä mallastyyppinen virvoitusjuoma kädessä.

  • Kovimmat yksittäiset biisit:

Lazy Bonez: First to Go – Last to Know. Tämä oli ensimmäinen kappale, jonka festarialueelle kävellessä kuulin, eikä valinta olisi voinut olla parempi. Se on savolaisen hard rock -ryhmän parhaimpia, ja samlla kunnianosoitus yhtyeen edesmenneelle rumpalille, Tarot-legenda Pecu Cinnarille.

Amorphis: House of Sleep. Olkoonkin vaikka miten puhkikulunut Radio Rock -rallatus, mutta kipale saa livenä aina tiristämän vähintään muutaman tanssiaskeleen.

Beast in Black: End of the World. Jokainen musadiggari tietänee termit ”pipodisco” ja ”korvamato”. Tämä kappale soi päässä tätä kirjoittaessa – kolmatta päivää John Smithin jälkeen.

  • Ei lähtenyt:

Cyhra. Superryhmä, jonka jäsenten taustalta löytyvät muun muassa In Flames, Amaranthe, Shining ja Stratovarius, mutta joka ei ole lähellekään osiensa summa. Ammattimiehet toki soittivat hyvin, mutta pelkkää taustamelua.

  • Hampaankoloon jäi:

VIP-teltassa esiintyneen Antony Parviainen trion settilista, joka oli aikalailla sama kuin vuosi sitten vastaavassa tilaisuudessa. Silti bändi veti mainion keikan ja solistiherrat Parviainen, Hietala ja Leppäluoto olivat miehiä paikallaan.

  • Eniten ilostutti:

Aloituspäivän sopiva pituus.

Lauantai:

  • Päivän yleisesti kovin keikka:

Sama valitsemisen positiivinen ongelma mitä perjantaina, mutta nostetaan kopasta Eluveitie. Käkikellomaan melodista deathia ja folk metalia yhdistelevä koalitio on käynyt Suomen leveysasteilla harvoin, mutta hyvää on näköjään kannattanut odottaa. Vaikka lavalla oli yhtä aikaa yhteensä kymmenkunta naista ja miestä instrumenttikirjon kattaessa kaiken viulusta säkkipilliin ja kitarasta kampiliiraan, bändin veto juoksi kuin keväinen joki.

Yhtyeen musakin on kuin tehty festariolosuhteisiin, ja nyansseja voi spottailla kyllästymiseen asti. Eluveitieta katsellellessa ja kuunnellessa ei aika käy pitkäksi, vaikka ei tunnistaisi biisin biisiä. Todellinen nappivalinta tapahtumaan.

  • Päivän henkilökohtaisesti isoin juttu:

Leverage. Tähän ikään mennessä on tullut nähtyä festareita ja keikkoja niin paljon, että harvemmin enää jaksaa vääntäytyä seuraaman viimeisen festaripäivän ensimmäistä bändiä vesisateeseen yhdeltä iltapäivällä. Tämän vuoden John Smithissa ei kuitenkaan ollut epäilystäkään siitä, ettenkö raahaisi maallista tomumajaani vahvasti paikallisen Leveragen keikalle.

Se taisi olla vuosi 2011, kun yhtye viimeksi soitti livenä, ja sen jälkeen horrokseen painunut melorock-ryhmä teki tänä vuonna virallisen paluun myös lavoille. Kokeneiden ukkojen yhteinen kone toimi kuin vanha diesel-auto. Alussa vähän tuumailtiin, mutta veto parani loppua kohti selkeästi, ja tämän huomasi yleisökin, jota saapui lavan eteen koko ajan enemmän.

Bändin uudet miehet, laulaja Kimmo Blom ja kitaristi Mikko Salovaara, osoittautuivat saman tien oikeiksi korvaajiksi Pekka Heinolle ja Torsti Spoofille. Näiden herrojen ja yhtyeen uusiutuneen, maanläheisemmän soundin myötä Leveragen jatkoa odotan kasvavalla mielenkiinnolla.

  • Kovimmat yksittäiset biisit:

Paradise Lost: Say Just Words. Hyvin simppelin, mutta suvereenin johtoriffin omaava kestohitti, joka ei petä koskaan. Parasta on, kun mukana on kappaleeseen liittyvä henkilökohtainen tulokulma.

Stratovarius: Forever Free. Olikohan niin, että bändi ei ole aloittanut keikkaa kyseisellä vauhtipalasella sitten legendaarisen Visions-levynsä julkaisukiertueen? Laukaassa alkoi, ja oikein hyvä niin!

  • Ei lähtenyt:

Raised Fist. Tämä ruotsinsuomalainen metalli-/hc-porukka omaa kyllä pitkän ja ansiokkaan historian, mutta ainakin alekirjoittaneelle jäi epäselväksi, että mikä yhtyeestä tekee hyvän tai ainakin tietyissä piireissä suositun?

  • Hampaankoloon jäi:

Apocalyptica. Ovathan nämä taitavia ja uraauurtaneita ukkoja, mutta siis puolitoista tuntia pelkkiä instrumentaaleja Metallica-covereita oli hiukan liikaa. Ainakin ne viime vuonna Tuskassakin kuullut Perttu Kivilaakson ylipitkät spiikit olisi voinut karsia pois.

  • Eniten ilostutti:

Kuulostanee kliseiseltä, mutta Mokoma. Olen tämän(kin) bändin kohdalla tottunut runsaudenpulaan ja ajoittaiseen kestoähkyyn, mutta pitkästä aikaa bändi kuulosti festariolosuhteissa todella tuoreelta. Oli ilo seurata ammattimiehiä työnsä ääressä.

  • Kokonaisuutena festareista toteaisin:

John Smith – jatkakaa samaan malliin. Pitäkää lavat vesistön äärellä, vihreä ruoho yleisön takapuolen alla ja sopivan kohtuuhintaiset juomat kaikkialla alueella nautittavana. Tiivistäkää hiukan päiväkohtaista ohjelmaa ja tuokaa VIP-teltasta tuttuja spessuhommia myös kaikkien nähtäville. Älkää kasvako liian isoksi.

Teksti ja kuvat: Jaakko Silvast