Torstai 10.8.
Hane raukka. Rakkaan automobiilimme viimeinen todellinen tulikoe olisi rynnäkkö Saksan läpi etelästä pohjoiseen. Matka Prahasta Szczeciniin tulisi olemaan uuvuttavan pitkä. Kiire pieksi ryhmäämme. Nopeusrajoitusten poistuessa kiitotien nopeus loi joukkoomme odottamatonta toivoa, mutta myös väistämätöntä pelkoa. Minas Tirith oli piiritettynä ja ratsuväkemme Puolan pohjoisosien viimeinen toivo. Lopun alku oli viimein käsillä. Keikkoja toki jäljellä vielä kolme, mutta absoluuttisena suuntana jo koti – tuo rakas ja kylmä pohjoinen. Kuskina revin korealaisesta moottorista kaiken irti minkä sain kauhun tasapainon vallitessa auton takatilassa.
Taustapeilistä tuijottava hien ja kurimuksen verkkoihin sotkeutunut toverimme määrittäisi tulevan illan kulun. Olisimme täysin katatonisen ystävämme armoilla. Tuntematon kaupunki, tuntematon venue. Liian aikaisin saapuminen tarkoittaisi kasvojen menettämistä, sillä Ozzy pitäisi tuoda sisään jätesäkissä. Myöhässä ilmaantuminen taas merkitsisi pahimmassa tapauksessa suunnatonta närää järjestäjän puolelta. Missä vaiheessa olisi siis sopivaa esitellä venuelle houraileva ystävämme, pohjoisen lasittunut triptonautti? Peli ei kuitenkaan ollut vielä täysin pelattu. Kenties yksi nuhjuinen ässä löytyisi vielä hihasta.
Navigaattori ohjasi meidät ryytyneen satamakaupungin ytimeen keskelle läpäisemätöntä tietyömaata. Tämä pomminkuoppatie haastoi jo Hanenkin karaistuneita jousituksia. Auton pohjan syödessä maata epäilimme, josko koko keikkapaikkaa olisi olemassakaan. Millainen keikkapaikka sijaitsee näin toivottoman keskellä tuhoa?
Szczecinin pomminkuoppatie. Kuva: Ville Vitikka
Halli paljastui lopulta varsin pätevän kokoiseksi. Henkilökuntaa tuntui olevan liikaakin paikalla. Loadin ajaksi päätimme jättää T-Rexin autoon. Suunnitelma oli selvä. Pelaisimme aikaa kyselemällä miksaajalta typeriä. Äänimiehet yleensä nauttivat ylenpalttisesti saadessaan luennoida ääniaalloista ja upeasta kalustostaan typerille muusikoille. Kysymyksiä ei ollut sinänsä vaikea keksiä, sillä ainakin oma kompressorini puhaltaa paineilmaa. Soundcheckin lähestyessä vääjäämättä aloin menettää uskoa. Vaatisiko tilanne todella litsareita ja jääkylmää vettä? Se mies pelotti minua jo entuudestaan. Pelotti toden teolla. Minä sen joutuisin syväjäästä sulattamaan.
Miksaajan taistellessa aikansa peltien sihinän kanssa päätin ottaa kovat keinot käyttöön. Suohirviölle pari shottia naamaan, iso kulaus viinipullosta ja rakastava litsari naamaan. Herää perkele. Ja kuin ihmeen kaupalla mies säpsähti, sulki ja avasi silmänsä muutaman kerran ja tokeni. Suoritus checkissä oli parhaimmillaankin välttävää, mutta väliäkö sen. Keikkaan olisi vielä monta tuntia. Lämppäri pääsisi töihin. Paikan omistaja ohjasi meidät paikalliseen ravintolaan syömään. Panimoravintola Browar Stara Komenda on ehdoton suositus jokaiselle Szczeciniin eksyvälle. Pröystäilimme tartar-annoksilla, suodattamattomilla oluilla ja possunniskalla. Laulajammekin sai pitkän kädenväännön jälkeen täysin vegaanisen salaatin. Mahat pitkällään lorviessamme ravintolan terassilla alkoi orastava tyytyväisyys paistaa kasvoiltamme. Olisimmeko sittenkin valmiita illan koitokseen? Usko hiipi hiljalleen takaisin.
Tartarista johtumaton paine suolistossa yllätti kavalkadimme ja jouduimme piipahtamaan matkalla venuelle muutamassakin paikallisessa työmaa-toitoissa. Pikkutuhma taskuflinda oli nopeuttanut soturijoukkiomme aineenvaihduntaa yllättävän nopeasti. Vessapaperittomat bajamajat eivät kokeneita matkamiehiä kuitenkaan hidastaneet. Hätä kun tunnetusti keinot keksii. Venuen edessä saimme todeta, että väkeä oli valunut keikkapaikalle kiitettävästi. Puolalaiset corpse-naamaiset fanit ostivat paitoja ja tarjosivat juotavaa. Liekö tarkoituksenaan kokeilla bändin keikkakuntoa. Siinäpä yrittäisivät. Tässä vaiheessa kiertuetta vaatisi jotain Behemoth-souria väkevämpää jos aidosti mieli haastaa härskiintyneet maksamme. Tätä nykyä sappi vain öljysi kehojamme, taistellen ja laulaen ylväästi puolellamme. Tunsin oloni vahvaksi. Tunsin itseni röyhkeäksi. Olisimme sittenkin iskussa.
Viimeistään ensimmäisen biisimme aikana prahalaisten keksipurkkien kyllästämä rokkarimmekin heräsi. Soitimme helvetin onnistuneen keikan. Yleisö moshasi kun bändi käski. Bändi joi kun yleisö tarjosi. Lahja lahjasta. Hullaannutimme toinen toisiamme kuin ajokoirat tuoreella jäljellä. Venuen koosta ja yleisön määrästä riippumatta keikka on parhaimmillaan silloin, kun soitto kulkee ja yleisö on jokaisessa liikkeessä mukana. Taiteen vastavuoroisuus tuo siihen tarvittavan lisämausteen erityisesti silloin, kun taiteenmuoto on luonteeltaan toistuvainen. Kun tukka pyörii, se pyörii yhdessä. Kun ruisleipää syödään, sitä syödään yhdessä. Hoilauksen kaiku kuuluu salista, ei miksauspöydästä. Tällä keikalla yleisössä nähtiin myös soutupitti. Hurjaa väkeä.
Liiallinen rutinoituminen auton pakkaamisen suhteen koitui Szczecinissä kohtaloksemme. Jostain syystä kukaan bändin jäsenistämme ei päätynyt epäilemään autoomme ilmaantunutta ylimääräistä ilmatilaa. ”Kai sitä merkkaa on mennyt hyvin kaupaksi” tokaisi hyväuskoinen kitaristimme. Puolitoista tuntia Gdanskin suuntaan edettyämme kilahti yhteen luureistamme viesti. Olimme jättäneet uusimmat kiertuepaitamme edelliselle venuelle. Seurasi merkityksettömiä kirosanoja huoltoasemalla. Takaisin emme ajaisi. Vanhat paidat menisivät kyllä yhtä hyvin kaupaksi, kun muuta ei olisi tarjolla. Vaan vitutti se silti. Olimme kuitenkin liian lähellä Gdanskia hyötymään katumuksesta. Ajomies ajaa ja vain passissa seisotaan. Olimme jahtaamassa, emme odottelemassa. Eteenpäin siis.
Perjantai 11.8.
Hostelli johon saavuimme aamuyöstä piti sisällään ne kaikista tärkeimmät. Suihku, sängyt ja hetken hengähdyksen luoma usko huomisesta. Poikien nukkuessa kohtuuttoman pitkään lähdin yksin tutustumaan Puolan unohdettuun helmeen. Szczecinissä useaan kertaan kuultu lupaus Gdanskin vanhankaupungin lumosta petettiin heti kättelyssä. Turisteja, torit pullollaan kallista paskaa ja hyvätkin ravintolat pilattu sisäänheittäjien ärsyttävällä tulkutuksella. Kiertäen ja kaartaen kuljin kaupunkia vain sulkeakseni kiroamani ympyrän. Napolilaisen pizzan himo ajoi minut nöyränä takaisin ydinkeskustan kiireisille ukotuskaduille. Samapa se. Eurot sinne, eurot tänne. Nälkä oli. Ja nälän päälle jano.
Kostoksi turistialueen hintahuijauksesta istuin pizzeriassa ruokailunikin jälkeen vielä pari tuntia töitä tehden. En kuitenkaan ostanut enää mitään. Joutessani jopa ylikulutin heidän vessaansa. Kaksi keikkaa jäljellä ja koti ujuttautui vastustamattomasti ajatuksiini. Antauduin mielelläni. Ei tämä sotaa ollut, mutta kurinpalautus on silloin tällöin tarpeellinen. Selkä suoraksi saatana! Pakolliset hommat oli siis viimeistään nyt hoidettava. Olin päättänyt etsiä tuliaiset tästä kaupungista. Jotain kotiin olisi anteeksipyynnön eleenä vietävä. Pyörin liikkeestä toiseen. Etsin, vaan turhaan. Turisteille kohdistetut ylihintaiset kojut kuristivat lopulta kaulani niin kireälle, etten saanut hankittua edes pienintä rihkamakorua. Hävetti. Siirsin tehtävän hamaan tulevaisuuteen. Parempi olisi vain herättää muu joukkue ja suunnata kohti illan keikkapaikkaa. Tuliaisten valitsemisen vaikeuden tuoman epävarmuuden ja turhautumisen sijaan roudauksesta löytäisi varmuudella tutun turvan.
Pub Torpeda sijaitsi Gdanskin ydinkeskustan ulkopuolella. Automme kaahasi sisäpihalle päiväkodin eteen. Leikkipaikka keikkapaikan vieressä hiersi pakostakin mieltä. Varhaiskasvatuksen opetussuunnitelma ei ainakaan Suomessa vielä pitänyt sisällään mustaa metallia. Kenties kulttuuritoimi olisi täälläpäin kehittyneempää?
Koutan päiväkotikiertue 2023. Pub Torpeda Gdanskissa. Kuva: Ville Vitikka
Äänimies oli päättänyt tuoda omat pömpelinsä mukanaan. Paikan oma PA ei kuulemma kestäisi edes Mikko Alataloa Tampereen suviyössä. Roudasimme, kasasimme ja aloitimme tutun ja turvallisen odottamisen. Odottamisen ohessa odotimme vähän lisää. Nälän painaessa sorruimme reissumme toiseen monikansalliseen riistoburgeriravintolaan. Nugetteja ja toiveita aikakoneesta.
Lämppärimme suuruudenhullu rumpali päätti soundcheckimme jälkeen riisua koko rumpusetin niin, että setistä ja räkistä jäi jäljelle lähinnä kalvot. Ensimmäistä kertaa bändimme historiassa näin seesteisen rumputaiteilijamme hermostuvan. Säädä vain, totesin mielessäni lämppäribändin nokkavalle rumpalille. Ei se kalvon kireys ja tomien määrä teidän rinnakkaisia kvinttejänne kauniimmiksi intervalleiksi muuttaisi. Rokkia se on rokki joka tapauksessa. Lady Gaga tuuditti minut bäkkärillä uneen, josta heräsin vasta vartti ennen keikkamme. Lämppäristä en ollut kuullut säveltäkään. Tuttuun tyyliin paskat naamaan, haarniska päälle ja hurlumhei käyntiin. Rautaesiripun itäpuolen bändien mielenkiintoisin kuriositeetti on se, että toistaiseksi täkäläiset bändit olivat esiintyneet suurimmaksi osaksi ilman basistia. Aivan helvetin ihmeellistä. Basistivitsit ovat näköjään vihdoin saaneet taiteilijat vaihtamaan alaa. Vai liekö pätevistä näpyttäjistä vain pulaa. Miksaaja ainakin vetää henkeä. Helpotuksesta vai tuskasta, mene ja tiedä.
Show käynnistyi ja niin käynnistyi pittikin. Paidat vilisivät silmieni edessä ihmisten juostessa lavan edustaa edestakaisin kuin törmäilyautot. Finntroll, Ensiferum, Amorphis ja Moonsorrow. Oikeilla jäljillä olivat. Lämppäribändin laulaja oli nuori nainen, joka karjui komeasti kuin kokeneempikin karpaasi. Hän veti keikan napapaidassa, meidän laulajamme tuttuun tyyliin ilman paitaa. Tästä napojen välisestä ystävyydestä väänsin välispiikissä vitsin. Yleisö hörötti. Vitsin seurauksena kaksi kikattavaa tyttöä juoksi seuraavan spiikin aikana laulajamme luokse työntäen etusormet hänen napaansa. Mitä helvettiä! Kouta-HR:stä päivää. Eipä tuo halailu sekä perseiden, mahojen ja kaiken muun mahdollisen koskettelu mitenkään epätavallista keikkojen aikana sekä niiden jälkeen ole, mutta että ihan sormet napaan. Liekö syynä aktin penetroiva luonne, mutta jotain pirun häiritsevää siinä oli.
Show päättyi ja meni kaikin puolin perkeleen hyvin. Merkkaakin meni. Vaikka kiertuepaitamme makasivat edellisessä kaupungissa, halusi yksi vannoutunut fani kyseisen paidan hinnalla millä hyvänsä. Hänen onnekseen niitä sattui tässä kaupungissa olemaan yksi. Pari keikkaa nähnyt hiestä läpimärkä paita. Minun päälläni. Myin sen hänelle röyhkeästi ylihintaan ja hän sen veti heti päällensä. Menin sanattomaksi. Miehensä katsoi ylpeänä vieressä. Ei morjesta. Pääsisipä Lappiin mökille kalaan ja saunaan. Tuttuun tyyliin Tuure Kilpeläisen ohjeistamana kamat autoon ja helvettiin. Päästyämme Gdanskin keskustaan hostelliin, tilasimme pitsat ja aloimme jo hieman ennenaikaisesti muistella mennyttä rundia. Bändi oli yhä kasassa ja vaikka kieltolakia olikin häikäilemättä rikottu miltei päivittäin, oli fiilis erinomainen ja kunto vahva. Yksi jäljellä. Kaunis ja arvaamaton Kaunas.
Lauantai 12.8.
Aikainen lähtömme turhautti osaa bändistä. Purnausta kuului, mutta tie kutsui. Puolan reikäisiä kinttupolkuja ajellessa on aina parempi varata aikaa yllätyksiin. Olimme tällä reissulla seisseet erinäisissä autoletkoissa tunteja kerrallaan tien ollessa poikki tai muuten vain tukossa. Onneksi vain yksi vakavampi onnettomuus oli sattunut kohdalle. Gdanskista Kaunasiin vievä tie oli itsessään silmiä hivelevä. Ajoimme luonnonpuistojen läpi ja keli tarjosi parastaan. Lähestyimme hiljalleen koto-Suomeakin riivaavia seksihelteitä. Pohjoisessa yhä liian lähellä häämöttävä Kaliningrad palasi mieleen. Siellä se itäveli vieläkin leikki Dubloillaan, panoksena aivan vitusti liikaa. Paskiaiset. Toivottavasti asioista vastaavat saavat vielä ansionsa mukaan.
Liettuan smaragdi, kaunis Kaunas, on hieman Tamperetta isompi kaupunki, jonka halkaisee leveä Nemunas-joki. Ettei vain joen nimi olisi enne. Tuon joen rantaviivaa halaten saavuimme keikkapaikalle. Kurvasimme venuen pihaan renkaat vinkuen. Klubin ovien ollessa vielä lukittuna juoksin viereiseen ranskalaiseen juustokauppaan ja anelin pääsyä vessaan. Olisi ohralla kuorrutetun tartar-tervehdyksen paikka. Labas! Pihalla kasa rokkareita nojaili autoon tupakoiden kuin mikäkin kasaribändi farkkuliiveineen ja liimaletteineen. Naurahdin. Otin kahta heistä niskasta kiinni ja raahasin viereiseen ostoskeskukseen. Jos minkäänlainen puoliso odottaa kotona, on rundilta tuotava tuliaisia. Viime hetken paniikissa laivalta ostettu hajuvesi ei kelpaisi. On ostettava jotain, jolla näyttää, että vaikka olenkin hikoillut päivät paskassa ja rukoillut yöt torakoiden kanssa, olet jatkuvasti ollut mielessäni. Olkaa hyvä puolisot!
Pikkuhiljaa ajatus siitä, että tänään olisi kiertueen viimeinen keikka, alkoi konkretisoitua. Aika oli kulunut yllättävän nopeasti. Olin kammoksunut tätä matkaa jo alkukeväästä saakka. Pelkäsin, ettei psyykeni kestäisi pienessä autossa yli viittä tuhatta kilometriä, kymmentä päivää ja kahdeksaa keikkaa. Eri asia olisi matkustaa pramealla nightlinerilla kera palkatun kuskin. Mutta että ilmastointilaitteettomalla perheautolla, jonka pakkaus oli niin millintarkkaa hommaa, että monesti oli vain luovutettava ja aloitettava alusta. Viisi ukkoa ja viisi egoa. Viisi rengasta ja viisi salaisuutta. Kymmenen kättä ja yhdeksän kivestä. Niistä oli tämä rundi tehty. Jos Hanella olisi suu, katkaisisimme siltä kielen.
Music Club Lemmy oli kuuleman mukaan Kaunasin ainoa jäljellä oleva venue, jossa soi raskaampi metallimusiikki. Se tietää yleensä väkeä. Paikka oli tilava ja lavakin isohko baarin lavaksi. Väki oli ammattimaista ja meitä illalla lämmittelevä Nóttcarv täynnä nuoria hauskoja tyyppejä. Olivat ajaneet pitkän matkan tyttöystäviensä kanssa ja kyseessä porukan yhteisen taipaleen toinen keikka. Rock. Lienee sanomattakin selvää, että kun kyseessä on rundin viimeinen keikka, on meininki ennen iltaa rentoa koska tietää että tämä menee hyvin – vika show, nyt vedetään täysillä.
Tukka heiluu Kaunasissa. Kuva: Vytautas Zemaitis
Tähän asti kiertueen jokainen keikka oli sujunut moitteetta. Kokonaisvaltaisesti puoli vuotta podettu pelkoni kiertueen raskaudesta ja ahdistavuudesta oli osoittautunut turhan liioitelluksi. En sano etteikö olisi väsyttänyt, ahdistanut ja vituttanut. Vitutti, ahdisti ja väsytti. Mutta kauhukuvat bändin luhistumisesta, oman henkisen hyvinvoinnin murtumisesta ja yleisestä kurimuksesta osoittautuivat vääriksi. Olin luullut, että tässä vaiheessa kiertuetta huhuilisin radioaktiiviseksi jätteeksi liuenneen sieluni palasia viemäristä kysyen paikallisilta rotilta suuntaa ja terästävää välihuikkaa. Vastalahjaksi tarjoaisin hikistä juustoa. Tämä matka oli kuitenkin todistanut, että joukostamme löytyi sisua. Meissä oli urhoollista muuntautumiskykyä. Aika ajoittain tien päällä on ollut jopa hauskaa. Välillä orkesteria koetettiin taivuttaa muttemme katkenneet. Heitimme pirun kanssa noppaa. Tasapeli. Ei huono. Tämä reissu kertoi paljon porukasta, jonka olimme pari vuotta sitten perustaneet. Helvetin hienoa, ylpeä pitää olla.
Viimeisen keikan kunniaksi ostin lavalle pullon valkkaria ja pullon vodkaa. Pitäähän se loppuakin juhlistaa kun kerta alkuakin oltiin. Pullo kiersi biisien välissä ringissä ja vaikka paikallisissa viinapulloissa oleva muovinen tutti aluksi saikin minut kaatamaan vain viinat päälleni, saimme pullon lopulta tuhottua. Yleisö huusi, eli ja kilisteli kanssamme tätä meille niin tärkeää keikkaa. Hyppäsin Aarnihaudassa yleisön sekaan riehumaan. Tukka pyöri niin saatanasti. Maanvihan loppuköörien jälkeen saimme raikuvat aplodit. Se oli siinä. Kiitos ja kumarrus. Kiertue oli nyt ohi. Päätimme jäädä ennen roudausta vielä hetkeksi ottamaan kaiken irti tästä hullaantuneisuuden ja keveyden tunteesta. Baarin omistaja, joka alkuun oli antanut jokaiselle vaivaiset kaksi juomalippua, ryntäsi bäkkärille votkapullon ja shottilasien kanssa. Maljaa nostettiin ja olutta sai kun pyysi. Taisi olla heillekin menestyksekäs ilta.
Yksi yleisin fanien kysymys keikkojen jälkeen rundillamme oli milloin tulisimme takaisin soittamaan heidän kaupunkiinsa. Saimme liudan eri festivaalien, venueiden, ihmisten ja paikallisten bändien nimiä. Vastaukseni jokaiselle oli, että tulemme mielellämme teidän areenoille soittamaan ja että tuodaan samalla Moonsorrow ja Finntroll mukanamme. Nimien rekisteröityessä huvittivat lautasantenneiksi muuttuvat silmät joka kerta yhtä paljon. Toisaalta vahva huhu on nyt laskettu liikkeelle ja voi olla, että Eurooppa odottaa kädet täristen mustaakin mustempaa koko Euroopan kattavaa suomimetallin pakanakiertuetta. Sori Ville. BCE saisi odottaa.
Ja nyt viimein, kun kiertueen viimeinen keikka, viimeinen roudi ja viimeiset jäähyväiset metallikansalle oli hoidettu, oli aika aloittaa matka kohti kotia. Hyvästi Kaunas. Edessä Riika, Tallinna, Helsinki ja lopulta koti, Tampere.
Sunnuntai 13.8.
Ensin minä ja laulajamme. Sitten molemmat kitaristimme. Vuorokuskein Hane halkoi yön haurasta ilmaa. Juttelimme rundista ja elämästä. Olo oli kevyt ja valmis. Olimme valmiita kuin pitkään suolassa kypsynyt guanciale. Stereoissa pauhasi kaikkea The Soundsista Plutonium 74:n ja Regina Spektorista Northeriin. Minä kuratoin musiikkia ja kirjoitin tekstiä. Pojat nukkuivat kuorsaten tai ajoivat laulaen. Ajaisimme aamuksi Tallinnaan, josta 15:30 lähtevä viikinkilaiva veisi meidät Helsinkiin. Maamme pääkaupungista, Hanen turvallisessa syleilyssä, ajaisimme lopulta Tampereelle.
Nukuin autossa surkeasti ja kun pojat lähtivät aamusta kiertämään Tallinnan vanhaa kaupunkia, jäimme minä ja toinen kitaristimme nokosille puiston nurmikolle. Heräsimme välillä naapuripuun alla majailevan rantojen miehen outoihin kirkaisuihin. Minä väitin sitä lauluksi, kitaristimme mielestä se oli itkua. Sen verran saimme kuitenkin nukuttua, että katujen kuninkaan puun varjo oli ehtinyt siirtyä ja keskipäivän aurinko porotti kasvoihimme kuin leivänpaahdin. Muun ryhmän palattua turistikierrokseltaan, olimme kuorsaavan karhuveljeni kanssa melko ruskeita. Tai siis olisimme ruskeita, jos punapigmenttiä ei olisi DNA:hamme niin vahvasti kirjoitettu. Me valkonaamat emme ruskettuneet, me paloimme. Herättyämme olimme punaisia kuin ne jo kertaalleen mainitut kiskontasyytetomaatit. Kotiinpaluusta tulisi kuin tulisikin kivulias tuliaisista huolimatta.
Nousimme laivaan viimeisten autojen joukossa ja kiipesimme välittömästi ylimmälle kannelle nauttimaan tuulen vireestä. Joku palkitsi itsensä vielä yhdellä trendilonkerolla. Koko vene kuhisi suomalaisia krapulaturisteja. Samaan maan passeista huolimatta emme kokeneet sopivamme joukkoon. Tällaisen reissun jälkeen kotiinpaluu on niin outo ilmiö, että siitä voisi kirjoittaa kirjan. Kova ikävä on rundilla muuttunut paineen ja väsymyksen alla haikeudeksi ja peloksi, ja koko kotiinpaluun konsepti tuntuu niin epärealistiselta, että lopulta sen koittaessa, sitä pelkää vähintäänkin jotenkin sössivän sen tai pahimmilleen tuhoavan kodin totaalisesti. Koti on kuitenkin se asia, joka pitää rundilla hengissä. Miksi siis ensimmäisenä tulisin ja maalaisin sen seinät harmaiksi reissussa kerätyllä kuonalla ja roiskisin sen lattiat mustiksi väsymykselläni?
Muusikon kiertue-elämä on ennen kaikkea tunneskaalojen vuoristorataa. Se on täynnä väsymystä, ahtaita tiloja, pitkiä kilometrejä, huonoja ruokia ja puhdasta epäsäännöllisyyttä. Koko ajan on kiire odottamaan. Toisaalta tunti lavalla joka ilta on hurmiollinen kokemus, jonka jälkeen saa kuin kaksi yhden hinnalla -tarjouksena soiton jälkeen vielä toisen tunnin fanien fiilistelyä, kehuja ja ihailua. Aamulla alhaalla väsyneenä stressaten. Joskus jännittää, joskus ahdistaa. Koti on kaukana. Illalla supervoimat ja flow. Puhdasta energiaa. Dopamiini-, serotoniini- ja oksitosiinipiikit. Rokki soi ja yleisö nauttii. Samat kaupungit, eri kaupungit. Samat naamat, eri naamat. Tätä ylös ja alas poukkoilevaa hurlumheitä veivataan päivästä toiseen kunnes lopulta unohtaa. Unohduksissasi voit sitten valita vieläkö uskot vai et. Sekin vaihtelee. Ehkä uskoin, ehkä en.
Säpsähdin etupenkiltä hereille juuri kun kaarsimme Tampereella sijaitsevan treeniksemme pihaan. Siellä oli valot päällä. Sisällä kitaraa tapaili sama kaveri samoissa vaatteissa ja samassa asennossa kuin lähtiessämme kiertueelle kymmenen päivää sitten. Tilanne oli absurdi. Kuin Vares kakkosen alku- ja loppukohtaukset. Kaveri lähti käymään tiskillä hakemassa oluet ja bändi oli lähtenyt kiertueelle. Palatessaan kaveri odotti tuoppien kanssa ja tokaisi että missäs kävitte. Tyhjensimme auton ennätysvauhtia. Hyvästelimme ennätysvauhtia. Kaksi soturia lähti vielä Helsinkiin. Me muut jäimme Tampereelle.
Kiitos Hane, kiitos pojat. Kiitos Elävän Musiikin Säätiö ELMU apurahasta, jolla pidimme Hanen ruokittuna. Kiitos Riika, Varsova, Brno, Krakowa, Budapest, Praha, Szczecin, Gdansk, Kaunas ja Tallinna. Kiitos lämppärit, kiitos venuet. Uskomme me. Palataan.
Teksti: Arttu Pentikäinen
