Teksti: Tami Hintikka Kuvat (Lutakon-keikalta): Markus Laakso
Aha, tästäkö ei mennäkään sisälle? Tiesin kyllä, missä Kuudes linja sijaitsee, mutta en näköjään tiennyt missä sen sisäänkäynti on. No, ei muuta kuin pari rokkikeikalle menijän oloista ihmistä tähtäimeen, ja sitten vaan seuraamaan. Rappuset alas kuolleelle sisäpihalle, josta pimeää ja kapeaa kujaa pitkin oikealle sisäpihalle, josta johtaa ovi itse keikkapaikkaan.
Vielä jonossa seistessäni en ollut sataprosenttisen varma, odotanko sisäänpääsyä oikeaan paikkaan. Merkit alkoivat kuitenkin olla vahvat siihen suuntaan. Hämyinen klubi, jossa parveili hämyistä porukkaa. Taisi olla jopa niitä pahamaineisia hipstereitä viiksineen. Jep, oikeassa paikassa oltiin.
Torstai-illan musiikkiannin aloitti metsäfolkporukka Hexvessel. Kahdeksanhenkisen kokoonpanon verkkaisesti etenevä ja keinuva tunnelmointi oli kaikessa junnaavuudessaan varsin vangitsevaa – eikä junnaus synnytä tässä yhteydessä negatiivisia konnotaatioita. Valitettavan usein lauteiden lämmittäjä joutuu esiintymään lähes tyhjälle salille, mutta onneksi Hexvesselin transsiinkutsua seurasi ilahduttavan moni silmäpari.
En ollut kuullut Hexvesseliltä etukäteen nuotin nuottia, mutta se ei mitenkään haitannut keikasta nauttimista. Biisit kuten Invocation Summoning kietoivat metsäiseen psykedeliaansa ja toimivat kuin johdattelijoina naavantuoksuiseen luonnonmystiikkaan. Onnistuneen pohjustuksen jälkeen oli illan pääesiintyjän Blood Ceremonyn hyvä nousta soittamaan ensimmäinen Suomen-keikkansa.
Ja millainen tuo pääesiintyjä olikaan! Tänä vuonna ilmestyneen Living with the Ancients -levyn avausraita The Great God Pan aloitti messun, jonka aikana ajan- ja paikantaju alkoi uhkaavasti kadota. Kanadalaiset uuspakanat tarjosivat mustaa magiaa – ja makiaa – pääntäydeltä ja heittäytyivät täysillä mukaan luomaansa tunnelmaan.
Kaunis ja karismaattinen mutta silti maanläheisen oloinen ja välitön Alia O’Brian on keulakuva, josta moni muu bändi voi vain uneksia. Hän paitsi laulaa hyvin ja antaumuksella myös hypnotisoi huilullaan ja uruillaan. Tämä veriseremoniamestari tuntui ottavan huomioon kaikki paikalla olleet, myös yhtyetoverinsa, ja muusikot vaikuttivatkin piiskaavan itseään ja toisiaan yhä intensiivisempään hurmokseen.
Basisti Lucas Gadke oli silminnähden fiilareissa soitellessaan paljain jaloin ja heilutellessaan harvaksi käynyttä hiuspehkoaan. Rumpujansa tanakasti takonut Andrew Haust heittäytyi paikoin hyvinkin aggressiiviseksi – mitä soittoon tulee siis. Kitaristi Sean Kennedy oli astetta hillitympi kaveri, muttei mikään passiivinen statisti hänkään.
Blood Ceremonyn kolmen vuoden takaisen debyyttikiekon starttausraita Master of Confusion vaikutti suosionosoituksista ja lämpimästä vastaanotosta päätellen olevan monen fanin suosikkiviisu, mutta hyvää oli palaute myös aivan uudesta, levyttämättömästä biisistä. Eipä tuo ollut ihmekään, sen verran hyvältä uunituore kappale kuulosti. Erityisen ilahduttavaa oli kuulla veikeä huiluilottelu, instrumentaalinen The Hermit, jonka tahdissa kelpaa kopsutella sorkkia. ”Jethro Tull helvetistä soittaa Black Sabbathia” -mielleyhtymä nousi hetkittäin vahvasti mieleen.
Synkeästä kuorrutuksesta huolimatta bändi ei ollut kovin ”evil”. Jäsenistön kasvot olivat enemmän iloisia kuin yrmeitä, ja poppoon yleisilme viestitti keikkatilanteesta nauttimisesta. Bändin hyvät värähtelyt tarttuivat varmasti myös muihin yleisön edustajiin.
Soundeista ei ole mitään valittamista, mutta eipä niihin tullut juuri keskityttyäkään, esitys kun imi mukaansa. Se veti matkalle jonnekin 1970-luvun alkupuolen tummaan post-hippikauteen, mutta myös 1800–1900-lukujen taitteen okkultistiseen aamunkoittoon. Tämä kaikki loitsittiin ilmoille hikisen rokkikeikan alkukantaisella voimalla. Värivalot ja usvaa puskenut savukone yhdessä tunteella esiintyneen orkesterin kanssa oli taianomainen kombinaatio.
Yleisöä oli arki-illasta huolimatta melko mukavasti. Keikkaa ei tarvinnut katsoa ihan kylki kyljessä, mutta korkeahko sisälämpötila ja hapen niukkuus kielivät siitä, että lippuja oli lunastettu enemmän kuin kourallinen.
Kuudennen linjan hämärät ja sopivan pienet tilat mahdollistivat sen, että tilaisuudesta muodostui intiimi – aion nyt käyttää sitä sanaa, jolla keikkoja ei monien mielestä pitäisi kuvata (mutta jota esimerkiksi tulevassa Infernossa haastateltu, Blood Ceremonyn kanssa yleisön pitkälti jakavan The Devil’s Blood -yhtyeen pomo välttämättä haluaa käyttää, pt. huom.) – rituaali.
Hymynvire viipyi kasvoilla vielä pitkään, kun poistuin keikalta pimeään ja kirpeään loppusyksyn yöhön.