Live: Porispere – Pori, 5.–7.8.2011

12.08.2011
Festaritulokas saanee jatkoa ensi vuonna, ja hyvä niin.
Kuva: Teksti: Kari Koskinen Kuvat: Samuli Kärkiluoma Aika rientää, mutta muistot säilyvät vahvoina. Porispereen perjantaina astellessa tunnelma oli kuin suoraan 90-luvulla järjestetyillä Suistomaa soi -tapahtumissa. Kirjurinluodon Lokkilavan ympäristöön rakennettu ja ympäristöltään mukavan vehreä ja viihtyisä tapahtuma-alue pistikin ihmettelemään, miksi paikassa ei ole ollut enempää toimintaa. Puitteiltaan kyseessä on mitä ihanteellisin mesta keskikokoisten musiikkitapahtumien järjestämiseen. Pikkulavalla perinteikästä ja helppoa punkkiaan veivannut Kakkahätä-77 sai luvan käynnistellä perjantain musiikillista antia, ja siinähän tuo seitsemän euron siideriä litkiessä meni. Hyvin soittivat, vähän liiankin hyvin, sillä kyllä meininkiin olisi pientä rosoa ja törkyä kaivannut. Myöhemmin samalla lavalla kurittanut Terveet Kädet sen sijaan piiskasi jo asiaankuuluvalla raivolla. Eipä ole Läjän sanavarasto keikkatilanteessa vieläkään kovin laajaksi päässyt. UGH, AAARRRGH ja RAAAA taisivat olla liki ainoat repliikit sekä biisien välissä että niiden aikana. Ja hyvä niin, sillä Terveet Kädet ei näemmä löysty tai pehmene. Viisikymppinen Läjä Äijälä vetää edelleenkin suhteellisen maanisin menoin, ja bändi veivaa kahden kompin voimalla kuuloelimiä tohjoksi. Haittapuolena tässä toki on, että ainakaan minä en osannut biisejä sen ihmeemmin joukosta erotella, joskin perinteiset pissapaskat nyt tietysti oli tunnistettavissa. Keikan mehevintä antia olivatkin yllättäen ne keskitempoiset ja metallisemmalla otteella murskaavat, hivenen uudemmat biisit, jotka eivät ole koskaan saavuttaneet minkäänlaista klassikon asemaa. Michael Monroe kuulutettiin lavalle Suomen ainoana rokkitähtenä, mikä saattoi aiheuttaa Pelle Miljoonan riveissä soittaneelle Andy McCoylle lievää suurempaa ahdistusta. En tiedä, millaisissa väleissä Monroe ja McCoy nykyään ovat, mutta kun perjantaina paikalla olivat myös Sam Yaffa ja Nasty Suicide, saumat jonkinlaiseen Hanoi Rocks -fiilistelyyn olivat olemassa. Moista ei kuitenkaan nähty, eikä sitä jaksanut edes kaivata, sillä Michael Monroe vetäisi oman bändinsä kanssa kiitettävän energisen keikan. Viisikymppinen Monroe heilui, kekkuloi, ilmehti, juoksi ja lauloi ikäänsä uhmaavalla teholla, ja bändillä näytti olevan muutoinkin hauskaa. En tunne herran tuotantoa niin hyvin, että osaisin lähteä biisejä erottelemaan, mutta hyvä mieli show’sta kyllä jäi. Disco Ensemble ja Problems? jäivät armeliaasti katsastamatta. Ensimmäinen täysin sietämättömän musiikkinsa takia ja jälkimmäinen ansaitun tauon nimissä. Suomipunkin legendoihin kuuluva Pelle Miljoona sen sijaan tuli todistettua, olihan kyseessä sentään kyseisen kokoonpanon viimeinen keikka. Moottoritie on kuuma -albumia juhlistanut kiertue päättyikin Porissa hyvissä tunnelmissa. Nuoruutensa päiviä uudelleen elänyt yleisö pääsi levyn nimibiisin aikana mukavaan hurmokseen, mitä oli näin ulkopuolisena tarkkailijana mukava seurata. Se on kivaa, kun on kivaa! Itselleni tuli tosin yllätyksenä se, että Tumppi Varonen lauloi materiaalista osapuilleen puolet. Tunnustan samalla, että en ole juhlan kohteena ollutta albumia koskaan edes kuullut, joten nimikappaletta lukuun ottamatta en osaa antaa tästäkään keikasta kovin tarkkaa biisianalyysiä. Mainittakoon nyt kuitenkin, että Andy McCoy vaikutti tällä kertaa suhteellisen skarpilta ja keppihommat hoituivat jämptisti. Lauantai Lauantai aukeni puolisen tuntia alkuperäistä suunnitelmaa aikaisemmin, sillä päivän avanneelle Circlelle oli buukattu samalle päivälle kaksi keikkaa. Mikäpä siinä, sillä 13:30 alkanut show oli kevyesti koko viikonlopun persoonallisin. Itse olin todistanut bändin livekuntoa viimeksi vuonna 1997, ja noista ajoista oli kokenut melkoista remonttia sekä miehistö, musiikki että imago. Jumitus ja hypnoottinen soitto näyttelee edelleenkin tärkeää osaa Circlen materiaalissa, mutta nykyään mukana on myös vuosikymmenten takaista heavyä ja aimo annos dramatiikkaa. Jälkimmäisestä vastasi antaumuksella esiintynyt Mika Rättö, jonka ilmeet ja elehdintä toivat mieleen edellisenä päivänä esiintyneen Läjä Äijälän maanisuuden – joskin aivan eri muotoisena. Rättö juoksi paikallaan, liikehti kuin robotti hidastetussa filmissä, makasi basisti Jussi Lehtisalon vankassa syleilyssä ja mitä vielä. Futuristista ja psykedeelistä käppäheviäkö bändi nyt esittää, en osaa sanoa, mutta mieleenpainuva kokemus tunnin mittainen näytelmä joka tapauksessa oli. Mokoman aikoihin alkoi näyttää siltä, että yleisöähän on saapumassa paikalle oikein tosissaan. Valitettavasti yleisökatto taisi jäädä näihin lukemiin, sillä edes myöhemmin esiintyneen Kotiteollisuuden aikana kentällä ei ollut mitenkään turhan ahdasta. Nähtävästi Mokoma oli kerännyt paikalle suuren joukon niin sanottuja sunnuntaifaneja, eikä siinä mitään. Mene ja tiedällä alkanut ja Punaiseen kukkoon päättynyt ryöpytys oli perinteistä Mokomaa aina ammattimaista esiintymistä ja tuttua biisikavalkadia myöten. Marras sai luvan edustaa pehmeämpää osastoa, mikä oli itselleni mieluisa yllätys. Hieno kappale! Ruotsin oma hippipartio Graveyard tuli häpeällisesti skipattua, mutta kakkoslavalla soittaneita coverbändejä tuli katsottua sitäkin enemmän. Tarjolla olivat Iron Maidenia Taage Laihon laulamana soittanut Coverslaves, maskittoman kauden KISSiin keskittynyt The Paul Stanley Boozing Society sekä Metallicaa tulkinnut The Four Hoarsemen. Parhaan yleisöreaktion keräsi luonnollisesti Coverslaves, kun taas muut saivat toimia lähinnä yleisön humaltumisen taustamusiikkina. Heaven’s on Fire oli toki melkoinen hitti, mutta tästä huolimatta niiden klassisimpien Kiss-vetojen puute jäi vaivaamaan. Anvil olikin sitten se ryhmä, jonka takia paikalle ylipäätään tuli lähdettyä. The Story of Anvil -dokumentin voimallahan tämä jo 70-luvulla perustettu trio nykyään operoi. Levyjä julkaistaan edelleenkin aina muutamien vuosien välein, vaan mitenköhän mahtaa olla myyntilukujen kanssa? Keikat kuitenkin myyvät ja aivan ansaitusti myyvätkin. Tuskin koskaan on nimittäin tullut nähtyä yhtä hyväntuulista nokkamiestä, vaikka kilometrejä on takana jo miljoona. Uutta Juggernaut of Justice -levyä edustanut nimikappale ja rivakampi On Fire sulautuivat hyvin yhteen vanhempien suosikkien kanssa. 666, Winged Assassin, This Is Thirteen, Mothra ja tietysti Metal on Metal irtosivat yllättävän virkeästi, ja erityisesti rumpuja voimalla takonut Robb Reiner oli kovassa vedossa. Ei tosin niin kovassa, että vajaan 50 minuutin keikasta olisi pitänyt hukata minuuttiakaan rumpusoolon esittämiseen. Kitarasoolon nyt voi antaa anteeksi jo senkin takia, että dildolla keppiään vinguttaneen Lipsin ilmeet olivat suorituksen aikana vähintäänkin herkulliset. Aivan kuin pikkulapsi olisi päässyt tekemään jotain kiellettyä ja mahtavan hienoa. Jos en aivan väärin muista, uudemmasta materiaalista kuultiin myös New Orleans Voodoo ja Fukeneh!, joten uusin levy oli yllättävänkin vahvasti edustettuna. Kokonaisuutena kyseessä oli erittäin hyväntuulinen, viihdyttävä ja hyvin rokannut keikka, joka olisi tosin voinut olla selkeästi pidempikin. Noh, josko sitten ensi kerralla, sillä bändihän on tulossa loppuvuodesta Saxonin kanssa Nosturiin. Vaan tämä olkoon sitten jo toinen tarina. Anvilin jälkeen mikään ei tuntunut enää miltään. Battle Beast veti pikkulavalla hyvän peruskeikan ja Kotiteollisuus oli Kotiteollisuus, mutta iloisin ilta päättyi auttamatta Anvilin kohdalla. Edes illan päättänyt Raised Fist ei jaksanut kiinnostaa. Vuosituhannen alussa kaksi äärimmäisen kovaa pitkäsoittoa julkaissut ruotsalainen vihapakkaus on nimittäin nykyään kuin aivan toinen bändi. Running Manin aikana vanhakin jaksoi heilua, mutta muutoin keikka oli kokonaisuutena suorastaan tylsä. Laulaja Alexander Hagman potki ja juoksi pitkin lavaa kuin riivattuna, mutta yhtyeen uudempi materiaali kuulostaa allekirjoittaneen korvissa surkean hitaalta ja tylsältä. Tylsältä! Anvil rokkasi kovemmin. Porisperen järjestelyistä jäi hyvä maku. Tapahtuman koko huomioiden ruokakojuja oli tarjolla riittävästi ja anniskelualueiden miehitys oli jopa ylimitoitettua. Tiskillä tuli vierailtua suhteellisen monta kertaa ja juomansa sai mukaan jonottamatta joka ainut kerta. Järjestyshäiriöitä alueella ei tainnut olla ainuttakaan. Pienemmän kakkoslavan sijoittaminen anniskelualueelle tosin kismitti ala-ikäistä yleisöä. Toki lavan sivustalle oli rakenneltu junnuja varten oma karsinansa, mutta aika ahtaalta siellä hikoilu vaikutti. Hieman yllättäen yleisökatto koettiin jo perjantaina. Järjestäjien asettama 4000 asiakkaan tavoite tuli täyteen, ja esimerkiksi Pelle Miljoona Oy:n aikana ihmismeri velloi melko mittavana. Lauantain raskaampi ohjelmisto sen sijaan pissi järjestäjien kintuille, sillä 5000 asiakkaan tavoitteesta jäätiin huomattavan kauas. Sunnuntain lastenpäivään en itse osallistunut, mutta järjestäjien kertoman mukaan paikalle oli saapunut osapuilleen 2500 katsojaa. Kolmen päivän yleisötavoitteesta jäätiin noin 2000 katsojan verran, joten tappiota saattoi tulla hieman. Näillä näkymin tapahtuma ollaan kuitenkin järjestämässä myös ensi vuonna, mikä on ehdottoman hyvä uutinen

Teksti: Kari Koskinen Kuvat: Samuli Kärkiluoma

Aika rientää, mutta muistot säilyvät vahvoina. Porispereen perjantaina astellessa tunnelma oli kuin suoraan 90-luvulla järjestetyillä Suistomaa soi -tapahtumissa. Kirjurinluodon Lokkilavan ympäristöön rakennettu ja ympäristöltään mukavan vehreä ja viihtyisä tapahtuma-alue pistikin ihmettelemään, miksi paikassa ei ole ollut enempää toimintaa. Puitteiltaan kyseessä on mitä ihanteellisin mesta keskikokoisten musiikkitapahtumien järjestämiseen.

Pikkulavalla perinteikästä ja helppoa punkkiaan veivannut Kakkahätä-77 sai luvan käynnistellä perjantain musiikillista antia, ja siinähän tuo seitsemän euron siideriä litkiessä meni. Hyvin soittivat, vähän liiankin hyvin, sillä kyllä meininkiin olisi pientä rosoa ja törkyä kaivannut.

Myöhemmin samalla lavalla kurittanut Terveet Kädet sen sijaan piiskasi jo asiaankuuluvalla raivolla. Eipä ole Läjän sanavarasto keikkatilanteessa vieläkään kovin laajaksi päässyt. UGH, AAARRRGH ja RAAAA taisivat olla liki ainoat repliikit sekä biisien välissä että niiden aikana. Ja hyvä niin, sillä Terveet Kädet ei näemmä löysty tai pehmene. Viisikymppinen Läjä Äijälä vetää edelleenkin suhteellisen maanisin menoin, ja bändi veivaa kahden kompin voimalla kuuloelimiä tohjoksi.

Haittapuolena tässä toki on, että ainakaan minä en osannut biisejä sen ihmeemmin joukosta erotella, joskin perinteiset pissapaskat nyt tietysti oli tunnistettavissa. Keikan mehevintä antia olivatkin yllättäen ne keskitempoiset ja metallisemmalla otteella murskaavat, hivenen uudemmat biisit, jotka eivät ole koskaan saavuttaneet minkäänlaista klassikon asemaa.

Michael Monroe kuulutettiin lavalle Suomen ainoana rokkitähtenä, mikä saattoi aiheuttaa Pelle Miljoonan riveissä soittaneelle Andy McCoylle lievää suurempaa ahdistusta. En tiedä, millaisissa väleissä Monroe ja McCoy nykyään ovat, mutta kun perjantaina paikalla olivat myös Sam Yaffa ja Nasty Suicide, saumat jonkinlaiseen Hanoi Rocks -fiilistelyyn olivat olemassa.

Moista ei kuitenkaan nähty, eikä sitä jaksanut edes kaivata, sillä Michael Monroe vetäisi oman bändinsä kanssa kiitettävän energisen keikan. Viisikymppinen Monroe heilui, kekkuloi, ilmehti, juoksi ja lauloi ikäänsä uhmaavalla teholla, ja bändillä näytti olevan muutoinkin hauskaa. En tunne herran tuotantoa niin hyvin, että osaisin lähteä biisejä erottelemaan, mutta hyvä mieli show’sta kyllä jäi.

Disco Ensemble ja Problems? jäivät armeliaasti katsastamatta. Ensimmäinen täysin sietämättömän musiikkinsa takia ja jälkimmäinen ansaitun tauon nimissä. Suomipunkin legendoihin kuuluva Pelle Miljoona sen sijaan tuli todistettua, olihan kyseessä sentään kyseisen kokoonpanon viimeinen keikka. Moottoritie on kuuma -albumia juhlistanut kiertue päättyikin Porissa hyvissä tunnelmissa.

Nuoruutensa päiviä uudelleen elänyt yleisö pääsi levyn nimibiisin aikana mukavaan hurmokseen, mitä oli näin ulkopuolisena tarkkailijana mukava seurata. Se on kivaa, kun on kivaa! Itselleni tuli tosin yllätyksenä se, että Tumppi Varonen lauloi materiaalista osapuilleen puolet. Tunnustan samalla, että en ole juhlan kohteena ollutta albumia koskaan edes kuullut, joten nimikappaletta lukuun ottamatta en osaa antaa tästäkään keikasta kovin tarkkaa biisianalyysiä. Mainittakoon nyt kuitenkin, että Andy McCoy vaikutti tällä kertaa suhteellisen skarpilta ja keppihommat hoituivat jämptisti.

Lauantai

Lauantai aukeni puolisen tuntia alkuperäistä suunnitelmaa aikaisemmin, sillä päivän avanneelle Circlelle oli buukattu samalle päivälle kaksi keikkaa. Mikäpä siinä, sillä 13:30 alkanut show oli kevyesti koko viikonlopun persoonallisin.

Itse olin todistanut bändin livekuntoa viimeksi vuonna 1997, ja noista ajoista oli kokenut melkoista remonttia sekä miehistö, musiikki että imago. Jumitus ja hypnoottinen soitto näyttelee edelleenkin tärkeää osaa Circlen materiaalissa, mutta nykyään mukana on myös vuosikymmenten takaista heavyä ja aimo annos dramatiikkaa. Jälkimmäisestä vastasi antaumuksella esiintynyt Mika Rättö, jonka ilmeet ja elehdintä toivat mieleen edellisenä päivänä esiintyneen Läjä Äijälän maanisuuden – joskin aivan eri muotoisena.

Rättö juoksi paikallaan, liikehti kuin robotti hidastetussa filmissä, makasi basisti Jussi Lehtisalon vankassa syleilyssä ja mitä vielä. Futuristista ja psykedeelistä käppäheviäkö bändi nyt esittää, en osaa sanoa, mutta mieleenpainuva kokemus tunnin mittainen näytelmä joka tapauksessa oli.

Mokoman aikoihin alkoi näyttää siltä, että yleisöähän on saapumassa paikalle oikein tosissaan. Valitettavasti yleisökatto taisi jäädä näihin lukemiin, sillä edes myöhemmin esiintyneen Kotiteollisuuden aikana kentällä ei ollut mitenkään turhan ahdasta.

Nähtävästi Mokoma oli kerännyt paikalle suuren joukon niin sanottuja sunnuntaifaneja, eikä siinä mitään. Mene ja tiedällä alkanut ja Punaiseen kukkoon päättynyt ryöpytys oli perinteistä Mokomaa aina ammattimaista esiintymistä ja tuttua biisikavalkadia myöten. Marras sai luvan edustaa pehmeämpää osastoa, mikä oli itselleni mieluisa yllätys. Hieno kappale!

Ruotsin oma hippipartio Graveyard tuli häpeällisesti skipattua, mutta kakkoslavalla soittaneita coverbändejä tuli katsottua sitäkin enemmän. Tarjolla olivat Iron Maidenia Taage Laihon laulamana soittanut Coverslaves, maskittoman kauden KISSiin keskittynyt The Paul Stanley Boozing Society sekä Metallicaa tulkinnut The Four Hoarsemen.

Parhaan yleisöreaktion keräsi luonnollisesti Coverslaves, kun taas muut saivat toimia lähinnä yleisön humaltumisen taustamusiikkina. Heaven’s on Fire oli toki melkoinen hitti, mutta tästä huolimatta niiden klassisimpien Kiss-vetojen puute jäi vaivaamaan.

Anvil olikin sitten se ryhmä, jonka takia paikalle ylipäätään tuli lähdettyä. The Story of Anvil -dokumentin voimallahan tämä jo 70-luvulla perustettu trio nykyään operoi. Levyjä julkaistaan edelleenkin aina muutamien vuosien välein, vaan mitenköhän mahtaa olla myyntilukujen kanssa? Keikat kuitenkin myyvät ja aivan ansaitusti myyvätkin. Tuskin koskaan on nimittäin tullut nähtyä yhtä hyväntuulista nokkamiestä, vaikka kilometrejä on takana jo miljoona.

Uutta Juggernaut of Justice -levyä edustanut nimikappale ja rivakampi On Fire sulautuivat hyvin yhteen vanhempien suosikkien kanssa. 666, Winged Assassin, This Is Thirteen, Mothra ja tietysti Metal on Metal irtosivat yllättävän virkeästi, ja erityisesti rumpuja voimalla takonut Robb Reiner oli kovassa vedossa. Ei tosin niin kovassa, että vajaan 50 minuutin keikasta olisi pitänyt hukata minuuttiakaan rumpusoolon esittämiseen.

Kitarasoolon nyt voi antaa anteeksi jo senkin takia, että dildolla keppiään vinguttaneen Lipsin ilmeet olivat suorituksen aikana vähintäänkin herkulliset. Aivan kuin pikkulapsi olisi päässyt tekemään jotain kiellettyä ja mahtavan hienoa.

Jos en aivan väärin muista, uudemmasta materiaalista kuultiin myös New Orleans Voodoo ja Fukeneh!, joten uusin levy oli yllättävänkin vahvasti edustettuna. Kokonaisuutena kyseessä oli erittäin hyväntuulinen, viihdyttävä ja hyvin rokannut keikka, joka olisi tosin voinut olla selkeästi pidempikin. Noh, josko sitten ensi kerralla, sillä bändihän on tulossa loppuvuodesta Saxonin kanssa Nosturiin. Vaan tämä olkoon sitten jo toinen tarina.

Anvilin jälkeen mikään ei tuntunut enää miltään. Battle Beast veti pikkulavalla hyvän peruskeikan ja Kotiteollisuus oli Kotiteollisuus, mutta iloisin ilta päättyi auttamatta Anvilin kohdalla.

Edes illan päättänyt Raised Fist ei jaksanut kiinnostaa. Vuosituhannen alussa kaksi äärimmäisen kovaa pitkäsoittoa julkaissut ruotsalainen vihapakkaus on nimittäin nykyään kuin aivan toinen bändi. Running Manin aikana vanhakin jaksoi heilua, mutta muutoin keikka oli kokonaisuutena suorastaan tylsä. Laulaja Alexander Hagman potki ja juoksi pitkin lavaa kuin riivattuna, mutta yhtyeen uudempi materiaali kuulostaa allekirjoittaneen korvissa surkean hitaalta ja tylsältä. Tylsältä! Anvil rokkasi kovemmin.

Porisperen järjestelyistä jäi hyvä maku. Tapahtuman koko huomioiden ruokakojuja oli tarjolla riittävästi ja anniskelualueiden miehitys oli jopa ylimitoitettua. Tiskillä tuli vierailtua suhteellisen monta kertaa ja juomansa sai mukaan jonottamatta joka ainut kerta. Järjestyshäiriöitä alueella ei tainnut olla ainuttakaan. Pienemmän kakkoslavan sijoittaminen anniskelualueelle tosin kismitti ala-ikäistä yleisöä. Toki lavan sivustalle oli rakenneltu junnuja varten oma karsinansa, mutta aika ahtaalta siellä hikoilu vaikutti.

Hieman yllättäen yleisökatto koettiin jo perjantaina. Järjestäjien asettama 4000 asiakkaan tavoite tuli täyteen, ja esimerkiksi Pelle Miljoona Oy:n aikana ihmismeri velloi melko mittavana. Lauantain raskaampi ohjelmisto sen sijaan pissi järjestäjien kintuille, sillä 5000 asiakkaan tavoitteesta jäätiin huomattavan kauas.

Sunnuntain lastenpäivään en itse osallistunut, mutta järjestäjien kertoman mukaan paikalle oli saapunut osapuilleen 2500 katsojaa. Kolmen päivän yleisötavoitteesta jäätiin noin 2000 katsojan verran, joten tappiota saattoi tulla hieman. Näillä näkymin tapahtuma ollaan kuitenkin järjestämässä myös ensi vuonna, mikä on ehdottoman hyvä uutinen