Live: Stratovarius – Lutakko, Jyväskylä 23.11.2011

29.11.2011

Teksti ja kuvat: Jaakko Silvast

Jyväskylän Lutakkoon, Stratovariukseen ja rumpaliinsa Jörg Michaeliin liittyy yllekirjoittaneen osalta muutamia henkilökohtaisia muistoja, joilla tämä Jörgin Suomen-jäähyväisrundin raportti nyt pohjustettakoon.

Koin kokonaisvaltaisen Strato-herätykseni vuoden 1997 Visions-levyn myötä, ja vuotta myöhemmin ilmestynyt Destiny löi kovuudellaan entistä enemmän vettä sukkelaan vauhtiin pyörähtäneeseen suomalaiseen powermyllyyn. Ensimmäinen todistamani Stratovarius-veto Lutakossa juuri Destiny Tourilla meneekin henkilökohtaiselle Top5-listalleni kyseisen keikkapaikan osalta.

Olin tuolloin vielä ns. keskiverto hevikuluttaja, joka oli liikkeellä vain ja ainoastaan fanipohjalta, vailla metallijournalistin mahdollisuuksia ja velvoitteita. Lavalla reuhtoi tuolloin se kaikkein klassisin Strato-miehistö (Timo Kotipelto, Timo Tolkki, Jens Johansson, Jari Kainulainen ja Jörg Michael), ja aivan hirmuisella intensiteetillä. Melkein eturivissä mukana lauletun ja kädet väsyksiin ilmanyrkkeillyn keikan jälkeen sain vielä saaliikseni Jörgin orkosille taotun Vic Firth -rumpukapulan. Mahtavuutta!

Vuonna 2005 pääsin Jörgin kanssa samaan pöytään Jyväskylän Cumulus-hotellin aulabaarissa kahvittelun ja Inferno-lehden Soittimeni-palstan haastattelun merkeissä. Juttusession jälkeen tarjosin Lutakkoon aikoneille Jörgille ja vokalisti Kotipellolle kyydin henkilöautossani, koska miehillä oli kantamukset mukanaan ja alkoi sataa vettä. Lämpötila huiteli alle kymmenessä plusasteessa, ja muistan Jörgin Rantaväylälle johtavan rampin liikennevaloissa siunailleen (säätilaan viitaten), miten Suomi on paska maa. Nauroimme Kotipellon kanssa makeasti saksalaiskannuttajan toteamukselle muistellessamme muuan tapausta, jolloin eräs jäyhä suomalainen keihäänheittäjä totesi kerran Saksasta aivan samaa.

Koska jäähyväiset ovat aina enemmän tai vähemmän haikeita, tämänkertainen Stratovarius-keikka aiheutti sisälläni ennakkoon pienoisen tunnemylläkän. Jörg Michael lavalla viimeistä kertaa ikinä (?) Stratovariuksen kanssa.

Hiukan jälkeen iltakymmenen valot sitten sammuivat ja starttasi intro, joka jo osaltaan enteili tulevaa. Nippu tuttuja riffejä vanhoista biiseistä marssitti viimein lavalle herrat Michaelin, Kotipellon ja Johanssonin sekä nuoremman polven, basisti Lauri Porran ja kitaristi Matias Kupiaisen. Kai enemmän muodon vuoksi homma aloitettiin viimeisimmän Elysium-levyn tuoreella videorallilla Under Flaming Skiesilla, mutta heti seuraavina kuultujen I Walk to My Own Songin, Speed of Lightin ja Kiss of Judasin jälkeen oli selvä, että on illan agenda oli – mikäpä muukaan kuin – nostalgia.

Lavaesiintymiseltään edeltäjänsä tapaan hieman flegmaattinen kitaristi Kupiainen sai aikaiseksi viihdyttävän ja sopivanmittaisen soolon. Sitten taas yhteislaulua Eagleheartin ja ikikornin vaikkakin asiallisen lyriikan omaavan keikkasuosikin Paradisen tahtiin. Tästä jatkui keikan Visions-putki. Tuolta levyltä kuultiin peräti kuusi raitaa, kuten perin harvoin livenä soiteltu balladi Coming Home, Legions ja – tietysti – ensimmäisen encoren päättänyt Black Diamond.

Lisäohjelmiston alkuun saatiin spesiaalimpaakin kamaa, kun Jörg itse oli saanut luvan mahduttaa settiin muutaman coverin. Deep Purplen Burn, The Whon alun perin kynäilemä ja Limp Bizkitin myöhemmin tunnetuksi tekemä Behind Blue Eyes sekä Queensrÿchen I Don’t Believe in Love kulkivat mukavasti, vaikkakin viimeksi mainitussa Kotipellon ääni meinasi loppua väkisinkin kesken. Onneksi happea riitti vielä Polaris-levyn Winter Skiesin ja ainoan Infinite-rallin, Hunting High and Low’n raapimiseen.

Stratovarius osoitti olevansa edelleen soitannollisesti timmi paketti, vaikkakin juhlakalu Michael veteli uudemmat rallit hiukan kulmikkaasti. Tosin vanhat hitin Paradisen ja Visionsin tyyliin napsuivat tiukasti kohdilleen. Myöskään Jens Johanssonin soolokyky ja -vauhti eivät ole iän myötä hiipuneet, pikemminkin päinvastoin. Timo Kotipellon lisäksi bändin ehdottomasti valovoimaisin lavapersoona on basisti Porra. Bulevardin Burton soittaa kekseliään topakasti ja osaa esiintyä. Kaiken huippuna oli tietysti kaverin keikan puolivälissä loihtima bassosoolo, jonka aikana kuultiin myös yksi kierto iso-vaarinsa Jean Sibeliuksen kynäilemää Finlandiaa. Harvoin tuommoista kuulee hevikeikalla, vieläpä basistin vetämänä.

Stratovariuksen viimeinen Jörg Michael -taustainen Lutakon-keikka ei ollut bändin osalta erityisen tunnepitoinen, ainakaan päällepäin. Tokihan Jörg kävi kiittämässä ja kilistämässä lavan etuosassa kaksituntisen hikihyppelyn päätteeksi, mutta ei siinä sen kummempaa. Jörg Finnish Farewell -rundin vuolaimmat lähtöitkut lienevät ottaneet paikkansa päätöskeikalla Tavastialla, missä kaikki miehen ja Stratovariuksen osalta aikoinaan alkoikin.

Kiitos, Jörg Michael, suomalaisen power metalin eteen tekemästäsi työstä!