Kahdeksan vuotta sitten onnistuin missaamaan Volan tilanteessa, jossa olisin voinut saada hienon ensikosketuksen bändiin. Tanskalainen progeyhtye soitti tuolloisessa kotikaupungissani Jyväskylässä Katatonian lämppärinä Lutakossa, ihan marraskuun alussa. Kävin Lutakossa haastattelemassa Katatoniaa, halusin käydä vielä kotona ennen keikkaa, Vola jäi kokematta, keikan aikana kotonani sain kuulla kaveriltani että Vola on mainio bändi, totesin tämän todeksi suoratoiston kautta ja mikä parasta, ostin bändin ensimmäisen albumin vinyyliversiona samaiselta keikalta.
Pikakelataan tähän syksyyn. Vola on edennyt jo neljänteen albumiinsa ja vaikuttaa siltä, että yhtye on ihan näillä hetkillä astumassa vielä astetta isompaan mittaluokkaan. Kaikki siemenet on kylvetty, nyt ne itävät kovaa tahtia.
Tampereen Pakkahuone on melko iso keikkapaikka, jos joku ei tätä vielä tähän päivään mennessä tiedä. Ajatus Volasta soittamassa tämän kokoisessa paikassa tuntui oudolta. 45 euron keikkaliput ja tiistai-ilta oli yhtälö, joka sai arvelemaan, että bändi tulee soittamaan korkeintaan puolityhjälle tai ennemmin puolitäydelle salille.
Astellessani paikalle Charlotte Wesselsin aloittaessa, oli jo selvää, että paikalle on saapunut paljon väkeä. Wessels, entinen Delain-laulaja, on muuten luonut hienon uuden vaiheen uralleen viime vuosien aikana. Patreon-tilin vuorovaikutuksen myötä rakennetut pari ensimmäistä sooloalbumia olivat hienoja omaehtoisia teoksia ja nyt syksyllä ilmestynyt The Obsession on Wesselsin paras levytys tähän asti. Ei lainkaan hassumpaa modernia metallia sekään.
Nyt Volan kanssa kiertäessään Wessels tuntuu jättäneen sen eräänlaisen Patreon-lähetyksissä välittyneen läsnäolevuuden ja lämmön kotiin Hollantiin. Keikka kulkee, bändin tyypit soittavat raskaita riffejä isolla otteella ja Wessels laulaa upeasti, mutta keikka muistuttaa ”Onko kaikilla hyvä meininki!”- ja ”Mitä kuuluu?!” -huutelujen merkeissä ennemmin askeleelta takaisin Delain-kliinisyyteen, vaikka Wesselsilla riittäisi paljon enemmän karismaa. Voi olla, että jonkinlainen ”An Evening With” -konsepti toimisi Wesselsin nykymusiikissa vielä paljon paremmin?
Palataan Volaan. Heti kun tanskalaisten keikka alkaa, on selvää että pääesiintyjän spottiin on panostettu. Valot ja laserit keikalla ovat täydessä synkassa musiikin kanssa ja tuovat kaivatun lisäkipinän esiintymisen visuaalisuuteen. Kaikki on täydellisesti kohdallaan. Asger Mygind on erikoinen yhdistelmä etäistä ujoutta ja energiaa täsmäiskuin, koko bändi soittaa millintarkasti ja levyillä kuultava kontrasti hiljaisempien hetkien ja kovimpien djent-jyräyksien välillä kasvaa live-olosuhteissa jopa vielä voimakkaammaksi. Kaikki on täydellistä. Siis todella täydellistä. Täydellistä.
Tässä tulee vastaan juurikin se seikka, että tällä hetkellä Volassa ei häiritse minua mikään sellainen, mitä bändi juuri nyt on, vaan mitä se ei ole. Kuudentoista kappaleen keikka korostaa levyiltä välittyviä asioita täysin.
Inmazes-debyytillä (2015) valettiin Volan soundi. Djentia, progea ja alternativea. Heti toinen levy Applause of a Distant Crowd (2018) antoi ymmärtää, että bändistä voi olla moneksi. Mygind kirjoitti herkemmin ja melodisemmin. Ajattelin, että ehkä Vola muuttaa muotoaan joka albumilla. Witness (2021) vahvisti tätä ajatusta hieman, mutta sisälsi jo useita kappaleita eräänlaista perus-djent-Volaa. Nyt uuden Friend of a Phantom -albumin kohdalla taas tämä perus-Vola alkaa olla pääosassa. Loistavan albumin saisi kasaan vain yhdistelemällä neljältä levyltä ne rohkeimmat palat.
Juuri Applause of a Distant Crowd sisälsi eniten tunnetta ja tunnelmaa. Sitä Vola kaipaisi enemmän. Ja sitä puutetta keikka korosti. Monet Volan kappaleet ovat hemmetin makean kuuloisia, mutta eivät oikein tunnu miltään. Mygindin lauluihin ja kappaleiden isoihin kontrasteihin yrittää saada kovasti otetta, mutta se viimeinen ”jokin” vain jää etäiseksi. Luulenpa että jos olisin muusikko ja soittaisin instrumenttia, olisin saanut tästäkin keikasta vielä enemmän irti.
Ei Vola huono bändi ole. Eikä keikkakaan ollut huono. Itse asiassa parhaimmillaan se oli järisyttävän kova. These Black Claws, Paper Wolf, Stray the Skies, Alien Shivers ja 24 Light-Years ovat muutamia sellaisia raitoja, joiden aikana Vola pääsee todella oikeuksiinsa kaikilla vahvuuksillaan. Näissä kappaleissa unohtaa hetkeksi kaiken jyräyksen ja teknisyyden ja Vola todella viiltää sieluun asti, missä se ei kliinisimmillä kappaleillaan kerta kaikkiaan onnistu.
En tiedä mitä Volan pitäisi tehdä, jotta se kolahtaisi vielä enemmän. Onneksi Volan ei tarvitsekaan miellyttää minua. Juuri nyt Vola on itselleni kaksi (ne keskimmäiset levyt) hyvää ja kaksi ihan kelpoa levyä tehnyt yhtye, joka on ”melkein mutta ei ihan” loistava orkesteri. Yhtyeen onneksi se vaikuttaa kolahtavan jo todella isolle joukolle erittäin lujaa ja tämän osoitti myös se, että Pakkahuoneella oli kuin olikin, jopa tiistai-iltana ja 45 euron lipuilla, paljon väkeä.
Kuvat: Sonja Behm
Charlotte Wessels
Vola
