Teksti ja kuvat: Jaakko Silvast
Melko tarkalleen 22 vuotta sitten, kesällä 2002, menin ensimmäisille Tuska-festareilleni yhdeksi päiväksi käytännössä siitä syystä, että siellä esiintyi Bruce Dickinson Band. Tuo keikka oli sittenkin enemmän kuriositeetti, koska herra Dickinson oli liittynyt takaisin Iron Maidenin vahvuuteen vasta muutamaa vuotta aikaisemmin. Enin kiima Dickinsonin väkevimpien soololevyjen, vuoden 1997 Accident of Birthin ja vuoden 1998 The Chemical Weddingin, ympärillä oli jo ehtinyt tasaantua. Bruce Dickinson bändeineen veti tuolloin Helsingin Kaisaniemessä mainion ja odotetunlaisen keikan, mutta ei sellaista, mikä koettiin Helsingin Kulttuuritalolla kesäkuisena torstaiehtoona armon vuonna 2024.
En suoraan sanoen tiennyt, mitä odottaa Bruce Dickinsonin soolokeikalta 2020-luvulla. Ensinnäkin herra Dickinson antoi odotuttaa uutta soololevyään 19 vuotta. Kirjoitin levystä arvion Infernoon arvosanalla 3/5. Myönnän, että kun aikaa on nyt hiukan kulunut ja kuuntelukertoja tullut enemmän, pidän The Mandrake Projectia vahvana ehdokkaana tämän vuoden omalle top5-listalleni. Uusien biisien ja Dickinsonin nykyisen soolobändin keikkojen Youtubesta löytyvien videotaltiointien perusteella odotukset orastivat mahdollisesti jotain hienoa. Se, mitä toteutui, oli silti uskomatonta.
Ensinnäkin bändi ja Bruce itse. Jos nyt miettii Iron Maidenin keikkoja viimeisen vuosikymmenenkin ajalta, niin olen itsekin näköjään mennyt siihen halpaan, että tosielämän duracellpupu Dickinson olisi iän myötä jotenkin hidastanut. Kun rinnalle pistetään bändillinen suhteellisen nuoria muusikoita, isketään se muutaman tuhat sierainparia yleisöä vetävän Kulttuuritalon lavalle ja lyödään kouraan setillinen Dickinsonin soolobiisejä, niin ollaan siellä, missä pitääkin. Toiminnan ytimessä.
Bruce Dickinsonin bändin nykymuusikoista basisti-laulaja Tanya O’Callaghan on todella pätevä ja tarkka soittaja. Kaiken päälle hän näyttää lavalla todella hyvältä. Kitarakaksikko Chris Declercq ja Philip Naslund eivät livenä varasta showta läsnäolollaan, mutta riffit, soolot ja harmoniat kulkevat tiukasti. Aiemminkin Dickinsonille paukuttanut rumpali Dave Morena ei mielestäni erityisemmin loistanut The Mandrake Projectilla, mutta keikkahommissa ukon soitto on runsasta ja groove kuin samettia. Kosketinvelho Mistheria on showmiehiä ja tuo myös visuaalisesti oman tärkeän lisänsä tähän pakettiin. Sitten on maestro itse, joka oli toipunut Helsinkiin edellisviikon sairasteluistaan oikein hyvin. Brucen ääni kesti kakomatta kaikki 15 laulettua kappaletta. Mies myös piti täsmäpotretteja hamunneet kuvaajat täystyöllistettyinä ravatessaan ensimmäisen kolmen biisin ajan Kultsan lavaa ees ja taas. Se siitä näennäisestä iän myötä hidastumisesta.
Otetaan seuraavaksi keikan settilista. Se oli likimain täydellinen suhteessa siihen, mitä Bruce Dickinson -keikoilla oli ennen Helsinkiä kuultu. Uudelta levyltä ei tullut kuin kolme kappaletta. Ihan ok, vaikka olisin henkilökohtaisesti ottanut sen Many Doors to Hellin ja vanhemmista hiteistä ehdottomasti Road to Hellin. Mutta saimmehan me Accident of Birthin, Tears of the Dragonin, Book of Thelin, The Towerin, Laughing in the Hiding Bushin ja ennen muuta Darkside of Aquariuksen. Moni paikan päällä ja jälkeenpäin somessa tunteili juuri Tearsin, Jerusalemin tai Navigate the Seas of the Sunin jäljiltä. Minulle ja ehkä monelle muullekin kylmimmät väreet nousivat ennen Darkside of Aquariusta, kun Bruce siteerasi itseään kappaleen ensimmäisen säkeistön kolmannen lauseen verran: ”The fascist from the east is coming, mothers hide your sons”. Että vähänpä hän tiesi tuon aikanaan kirjoitettuaan, mitä vielä tapahtuisi. ”Ja kun Suomessa ollaan, se idästä tuleva fasisti on aivan tuossa (kärjistäen) muutaman mailin päässä”. Herra Dickinson tietää sen verran sotahistoriasta ja geopolitiikasta, että puhui juuri nappiin oikeassa paikassa.
Sitten vielä Kultsan yleisö. Omaan kokemukseen perustuen viime torstaina koettua ei tapahdu Suomessa kovinkaan usein, mutta se selittyy eniten sillä, että paikalla oli pelkkiä faneja. Kun kello oli tapissaan Dickinsonin keikan alkamisen osalta, yleisö ryhtyi spontaanisti hoilaamaan ”Olé, olé, olé Bruce” -huutoa kuin futiskatsomossa konsanaan. Tuntui kuin olisi siinä samassa tehnyt aikamatkan Bruce Dickinsonin vuonna 1999 julkaistun Scream for Me Brazil -livelevyn keikalle Sao Paoloon. Muutamat tuolta levyltä tutut vastaavat huutokohdat toistuivat myöhemmin keikan aikana. Ne täydensivät Kulttuuritalolla tapahtuneen hurmoksellisen kokonaisuuden. Vaikka Bruce totesikin, että seuraavalla kerralla hänen keikkaansa varten tarvittaisiin suurempi areena, väitän, että nyt koetunlaista ei pystytä Suomessa enää näiltä osin koskaan toistamaan. Tämä ilta oli unohtumaton ja heittämällä kuluvan vuoden kovimpia livevetoja.
Kuvien lisäksi mainitaan lauseen verran myös illan avanneesta kotoisesta Temple Ballsista, jonka mainion melodinen hard rock ja yltiöenerginen puolituntinen keikka ajoivat prikulleen asiansa tiukassa paikassa.
Temple Balls
Bruce Dickinson
