Uusia yllättäjiä, vanhoja virtuooseja ja teknisiä ongelmia – Inferno Tuskassa

Tuska Open Air 2015 –26.–28.6.2015 Suvilahti, Helsinki

Kuva: Lance Kooma

Tuska-raportoinnin tekstipuolesta vastaavat Eetu Järvisalo (EJ) ja Jaakko Silvast (JS). Tämän jutun kuvituksesta Lance Kooma. Markus Laakson kuvagallerioihin linkit jutun hännillä. Järvisalo aloittaa:

Tuskalance (27)

Olen huomannut pitäväni vuosi vuodelta enemmän pienemmän luokan vapaammista raskasfestivaaleista, mutta on Tuskaan silti aina kotoisa palata. Tapahtuma haali tänäkin vuonna tarpeeksi mielenkiintoisia ja moneen makuun istuvia akteja saadakseen meikäläisen paikalle. Varsin aurinkoisena ja jopa helteisenä sinnitellyt viikonloppu sekä suosi että kuumotti yhtyeitä ja 25 000 kävijää.

Perjantai

Saavuin perjantaina alueen tuntumaan sopivasti ehtiäkseni todistamaan päälavan ensimmäisen vyöryttäjän, brittiläisen Krokodilin. Viime vuonna Mastodonin kanssa kiertänyt tulokasbändi sai ison lavan puitteet haltuun vähintään kohtuullisesti. Yhtyeen tarjoilema polveilevan sludgen ja progen yhdistelmä toimi kelpona virittäjänä päivään bändin antaessa täyden panoksensa. Hiki virtasi ja äreä groove sekä energia piiskasi kuumaa ilmaa. Ei pahaa sanottavaa. Lisätutustuminen lienee paikallaan.

Tuskalance (1)

Seuraavaksi saatiin kuulla keskisuomalaista osaamista Inferno-lavan puolella. Jyväskyläläinen Ghost Brigade on kohonnut levy levyltä kotimaisen tunnelmametallin kärkeen. Keikoillakin yhtye on tullut todettua hyvin laadukkaaksi, mutta tällä kertaa olosuhteet olivat hieman bändiä vastaan.

Melko tukkoisen äänimaailman puolesta kaikki sävelkauneus ja riipaisevuus eivät välittyneet aivan halutulla tavalla. On myös niin, että sisätilan pimeys palvelisi bändin melankoliametallia aurinkoisen ulkolavan sijaan huomattavasti paremmin. Kaikkea ei voi saada. Viimeisimpään IV – One with the Storm -albumiin pohjautunut veto oli bändiltä kaikesta huolimatta perusvarma, hyväntuulinen ja eläytynyt.

Tuskalance (2)

Seuraavat kaksi esiintyjää eivät edustaneet millään tapaa omia mieltymyksiäni, mutta päätin siitä huolimatta käydä tihrustelemassa. Päivän toinen brittibändi, päälavan seuraavana vallannut Architects nauttii lajissaan luultavasti suurempaakin suosiota. Uhmakkaiden nuorten miesten metalcoremäiskettä seuraillessani en kuitenkaan kyennyt havaitsemaan, mikä erottaisi yhtyeen tuhansista kaltaisistaan. Uhoa, kiukkuisuutta ja teknistä taituruutta kyllä riittää, mutta kaiken voisi valjastaa myös hyviksi kappaleiksi. Tämä onkin genren perisynti, ja näin myös Architectsin esitys oli lähinnä modernia, geneeristä ja tylsää.

Klubilavalla hieman myöhemmin aloitellut Apina ei sekään erityisemmin hetkautellut show’llaan. Annan tämän itselleni anteeksi. Kuulun auttamatta siihen koulukuntaan, jonka mielestä rap ja metalli tulisi pitää erossa toisistaan. Niinpä myös Apinan koikkelehtiminen rupesi tökkimään nopeasti. Tästä huolimatta on myönnettävä, että yhtyeellä on ihan hyvä idea ja fiksua sanomaa kappaleissa. Valitettavasti materiaali on kuitenkin aivan liian lällyä ja päälle liimattua ilman halutunlaista syvyyttä. Jonkinlaiseksi ansioksi silti laskettakoon se, että osa biiseistä jää soimaan rasittavan hyvin päähän.

Tuskalance (3)

Medioiden arvosteluissa paljon positiivista palautetta saanut, vanhakantaista rokkia soittava Blues Pills antoi Tuska-esiintymisellään hehkutuksille vastinetta. Debyyttilevynsä hiljattain julkaissut ruotsalaisnelikko taisi hämärän 1970-luvun meiningin niin uskottavasti, että monille vanhemman polven diggareillekin kelpasi varmasti.

Koko bändi suoritti taidokkaan fiilistelevästi ja siistein ottein, mutta erityisesti jäi mieleen laulaja Elin Larssen. Tämän voimallisen kuulas laulanta vakuutti ja antoi bändin soitannolle täyden latauksen ja identiteetin. Myös laulajattaren eläytyminen rituaalinomaisine pyörimisineen, hyörimisineen ja tanssahteluineen tamburiini helisten oli komea katseltavaa. Tätä on retrorock parhaimmillaan.

Tuskalance (4)

Lamb of God on opittu tuntemaan hurjana livebändinä, eikä yhtyeen veto Tuskassa jättänyt tältä osin varmasti ketään kylmäksi. Moshpit alkoi pyöriä jo intronauhan aikana, ja Desolation -kappaleen räjähtäessä käyntiin kaaos oli valmis. Meininki yleisössä laajeni laajenemistaan keikan edetessä.

Vokalisti Randy Blythen vankilaseikkailuista johtuen yhtyettä ei nähty Tuskassa vuonna 2012, mistä mies muisti itsekin mainita. Tällä kertaa bändi antoi kuitenkin toden teolla tuon kaiken takaisin aivan mielettömän kovalla esiintymisellään. On sääli, ettei yhtye onnistu sisällyttämään samaa voimaefektiä levyilleen kuin mitä se jaksaa näytellä keikoillaan. Bändin groove metal nimittäin vain yksinkertaisesti imi mukaansa.

Tuskalance (5)

Kappaleet soljuivat eteenpäin kivenkovalla varmuudella ja yleisö jaksoi velloa mukana. Lopun klassikkorypistykset Laid to Rest, Redneck ja Black Label pitivät huolen, ettei kellekään jäänyt ainakaan kylmä. Oli positiivista, että keikalla syntyneisiin vaurioihin lukeutuivat vain aurinkolasit. On se vain aikamoinen.

Seuraavana Inferno-lavalla aloittaneita Bay Arean thrash metal -legendoja tuli seurailtua hieman etäämmältä. Oli hieno huomata, että myös Exodusille oli säästynyt energistä yleisöä Lamb of Godin jälkeen. Energinen oli myös yhtye.

Tuskalance (6)

Bändin keulakitaristi Gary Holt oli korvattu Slayer-kiireidensä takia Kragen Lum -nimisellä kepittäjällä. Tämä asia ei haitannut menoa, sillä bändi oli kaikilla mittareilla varmassa vireessä. Uutta ja vanhaa materiaalia kuultiin tasapuolisesti, mutta erityisen toivottu oli tälläkin kertaa yhtyeen kuolematon klassikko, Bonded by Blood. Jokainen rässeri sai meiningistä varmasti sen, mitä halusikin. Myös yhtye vaikutti silmin nähden tyytyväiseltä ja ylpeältä kuulijakuntaansa.

Festivaalipäivän pääaktina toimi – kuten muutama vuosi aiemminkin – kovassa sukseessa oleva ruotsalainen Sabaton. On tullut selväksi, että bändin suomalaisia sotatarinoita ja -sankareita sanoituksissaan viljelevä taistelumetalli toimii suomalaiseen yleisöön kuin häkä. Tämä näkyi myös nyt.

Tuskalance (7)

Vaikkei yhtyeen suureellinen power metal meikäläiseen varsinaisesti kolisekaan, porukan ideoinneille on annettava arvoa. Kyse ei ole pelkästään sodasta laulavasta metallista, vaan bändi taitaa useita osa-alueita. Se osaa esiintyä ja viihdyttää sekä käyttää eeppisiä, dramaattisia ja majesteetillisia elementtejä oivallisesti hyväkseen. Lavashow’ssakaan ei ole säästelty pyroineen ja räjähdyksineen.

Tuskalance (26)

Kappaleet, kuten Talvisota ja Soldier of 3 Armies sekä enemmän tai vähemmän harjoitellut komiikkaesitykset pitivät Tuska-yleisön vahvasti mukana alusta loppuun. Tähän oli hyvä päättää ensimmäinen festaripäivä.

Lauantai

Itselleni kiinnostavimmat artistit olivat sijoittuneet festivaalin toiselle päivälle. Ruotsalaisen death metalin superjoukko Bloodbath toimi lauantain starttaajana. Organisaatio oli lyönyt bändille yllättäen kohtuuttoman aikaisen soittoajan. Koska yhtye oli itselleni tapahtuman odotetuimpia, alueelle tuli hieman kiire.

Tuskalance (8)

En ikinä unohda yhtyeen esiintymistä samaisilla kinkereillä Kaisaniemessä vuonna 2010. Keikka oli ahtaimpia, hikisimpiä ja vähähappisimpia, joissa on tullut rymyttyä, ja bändi kirjaimellisesti murskasi. Tällä kertaa laulajan ja death metalin sävyn verran uusiutuneen yhtyeen esiintymistä haittasi kaksi seikkaa: varhaisen iltapäivän aurinkoinen ajankohta ja miksauksen puuroisuus. Esimerkiksi vokalistin mikistä ei kuulunut aluksi mitään. Yleisöäkin olisi suonut paikalle rutkasti enemmän.

Vaikka ääni meinasikin hukkua välillä pahasti, bändin vedossa itsessään ei ollut moitittavaa.  Maestroviisikko Renkse, Nyström, Axenrot, Eriksson ja Holmes pitivät huolen, että death metal huokui verta, vaaraa ja väkivaltaa. Ammattimiehiä kaikki tyynni. Keikalla kuultiin niin mainion Grand Morbid Funeral -uutuusalbumin sivaltamista kuin vanhempaakin täsmätavaraa. Verta riitti, ja se oli pääasia.

Tuskalance (9)

Oli ilo huomata, että Paradise Lostista tuttu solisti Nick Holmes istuu myös livenä bändin keulille oikein hyvin. Mies oli lavalla mustine kokopitkineen ja aurinkolaseineen kuin paholaissaarnaaja. Sopii komeasti bändin nykyiseen synkänpuhuvampaan tyyliin. Lisäksi Holmes omaa välispiikeissään viihdyttävää brittiläistä sanavalmiutta ja huumorintajua.

Päivän toinen ruotsalaisakti, asenteellista ja stonervaikutteista heavy metalia veivannut Bombus ei tarjonnut erityisempiä irtiottoja kaavoista. Infernolavalla esiintyneen yhtyeen ryske oli miehistä ja hyvällä meiningillä varustettua, mutta itselleni aavistuksen liikaa itseään toistavaa perushöttöä. Festariyleisö vaikutti kuitenkin viihtyvän siinä määrin, että yleisfiilis säilyi tasaisen hyvänä. Mikäpä siinä!

Tuskalance (10)

Festivaalin kaukaisimpia vieraita, australialainen Ne Obliviscaris vakuutti meikäläistä levykuuntelussa hiljattain sen verran, että porukan lavatouhutkin kiinnostivat. Materiaali pelitti mukavasti myös liveolosuhteissa. Tosin tämäkin bändi sai ikävä kyllä hieman nenilleen tekniikkapuolen heittelehtivyydestä.

Ilmaisullisesti bändin musiikki on suurta, mielenkiintoisia sävyjä omaava kiehtovatasoista progressiivista metallia. Välillä kaahataan sataa lasissa, toisinaan keskitytään vain tunnelmallisiin harmoniointeihin. Jälkimmäisessä toimii olennaisesti bändin viulisti ja kliinivokalisti, Tim Charles sekä näppärän moniulotteista bassonäppäilyä harrastava Brendan Brown.

Tuskalance (11)

Kaikkiaan pitkät, eepokselliset ja runsaasti varioivat kappaleet pysyivät kasassa, mutta ajoittain ääni tuppasi auttamatta katoamaan ilmaan. Joistain kappaleista tunnuttiin tehneen myös väkisin liian pitkiä, mistä syystä pienoiselta puutumiseltakaan ei voinut välttyä. Uskoisin, että tämänkin yhtyeen keikat voisivat olla näyttävämpiä sisätiloissa. Katsomisen arvoinen esitys joka tapauksessa. Omintakeisesta meiningistä myös plussaa.

Australialaisten yli viisi minuuttia yliajalle menneen keikan vuoksi Inferno-lavalla kuovittiin jo hieman maata. Omaperäistä viikinkimetallia pohjoismaisen mytologian teemoilla taiteileva Einherjer saapuikin juonnon jälkeen lavalle miltei saman tien ja laittoi homman käyntiin. Soittajien aluksi hieman närät ilmeet sulivat pian heidän päästessä fiilikseen kiinni.

Tuskalance (13)

Norjalaistrion esitys olikin värikkään mukaansatempaavassa paukkeessaan ehkä päivän toimivin. Oli tosin yllättävää, ettei yhtyeellä ollut tällä kertaa lainkaan basistia lavalla. Liekö unohtunut lentokentälle? Vaikka nelikielinen olisi tuonut hommaan vielä selvää lisäväriä, hyvin pyyhki ilmankin. Soitto kulki nätisti ja äijät elivät täysillä mukana. Jäin toivomaan ainoastaan, että keikka olisi ollut vähän pidempi. Viimeisenä kipaleena kuultiin bändin jo miltei ikivihreäksi muodostunut kappale, Ironbound. On se kova!

Japanilaisen heavy metalin sanansaattaja Loudness on bändi, jonka yli 30-vuotiselle uralle täytyy nostaa hattua. En ole yhtyeen fani, mutta on myönnettävä, että porukka on saanut aikaiseksi monta laadukasta levytystä sarallaan. Näin bändin viime vuoden Jalometallissa, ja keikka vaikutti siistiltä. Samanlainen meno oli miehillä nyt Tuskan päälavalla. Bändi veti suomalaisyleisön mukaansa heti ensitahdeista ja oli kuin kotonaan. Ihailtavaa ja sympaattista.

Tuskalance (14)

Tarkoitukseni oli ehtiä kuuntelemaan Rotten Soundista tutun Keijo Niinimaan uuden sludge metal -virityksen, Morbid Evilsin likaisen laahavia säveliä. Mallasjuoma vei tässä kohtaa voiton. Jäihän tuo hieman harmittamaan, mutta sellaista se on joskus festareilla. Uusi yritys Jalometallissa! Samasta syystä tuli missattu myös lupaava kouvolalainen, melodista death ja doom metallia louhiva Red Moon Architect. Olkoonkin, että bändi meni suurimmaksi osaksi päällekkäin Einherjerin kanssa.  (EJ)

Autetaanpa tähän väliin hiukan työn raskaan raatajaa ja tauko-olusille livennyttä Järvisaloa ja mainitaan pari sanaa pikkulavan eli sisätilan ”betonibunkkerin” muutamista esiintyjistä. Jo mainittu Red Moon Architect jäi pintaraapaisuksi allekirjoittaneellekin, joskin täytyy todeta, että taitoa bändillä on. Oman noin kymmenminuuttiseni aikana pääsin jo jonkinmoiselle leijunta-asteelle yhtyeen lanatessa samettisen koleita melodiamattojaan ilman liikoja saumoja.

Tuskalance (15)

Ennen kouvostoliittolaisia ehdin fiilistellä samalla areenalla myös kotoisten Adamantran ja Shiraz Lanen keikat. Ensin mainitun veto sujui täysin fanipoikameiningillä eturivissä. Niillä sijoilla ei miksaus juuri purrut, mutta ei eturiviin ikinä mennäkään soundeja kuuntelemaan vaan laulamaan mukana hyviä biisejä. Niitähän Adamantra teki viime vuonna levyllisen ja ne olivat edellisen kalenterikierron parhaimpia genressään – minun mielestäni. Bändi myös soitti hyvin siihen nähden, että se keikkailee melko harvakseltaan. Virtuooseja kaikki tyyni.

Kollega mainitsi ennakkoon glam rock -tulokas Shiraz Lanen olevan lähinnä köyhän miehen Santa Cruz. Tokihan se ennakolta mietitytti, että millä kiveksillä yhden ep:n tähän saakka julkaissut tukkahevipartio Tuskassakaan keulii. Vaikka bändi on virkaiältään kovin nuori, se osoitti kuitenkin heittämällä olevansa ainakin genren kotoiset uudet airut. Viisikon biisimateriaali ei ollut ennalta tuttua, eikä se iskenyt välittömästi Tuskassakaan, joten niiltä osin löytyy varmasti vielä parannettavaa. Materiaalin monipuolisuudessa Shiraz Lane kuitenkin hakkaa esimerkiksi edellä mainitun Santa Cruzin jo nyt. Myös bändin yhteissoitto osoitti, että treenikämpillä on tehty muutakin kuin keitetty kahvia. Se on onneksi niin kaikilla vähänkään nimekkäämmillä glam-bändeillä Suomessa. (JS)

Tuskalance (16)

Olen todistanut Amorphista lavalla enemmän kuin mitään muuta bändiä koskaan. Uutena vuotena 2010 juhlittiin Tampereen Pakkahuoneella bändin 20-vuotista taivalta. Tällä kertaa juhlittiin yhtyeen maineikkaan kakkosalbumin, Tales from the Thousand Lakesin samaa vuosimäärää. Oli siis ainutlaatuinen tilaisuus kuulla kyseinen levy soitettavan livenä alusta loppuun. Ilmassa oli historian siipien havinaa. Jonkinlaista herkkyyttäkin varmasti, mutta itselleni tuo ei niin välittynyt.

Veto oli upea, varma ja nostalginen. Kappaleet ovat hienoja, bändi on hieno ja sen soittajat myös. On vain niin, ettei yhtye kykene enää aiheuttamaan itselleni suurempia väristyksiä, vaikka se esiintyisi miten. Tästä huolimatta mikään ei poista sitä faktaa, että yhtyeellä on läjä aivan loistavia kappaleita. Amorphis on toden totta bändi, josta suomalainen metalli saa olla ylpeä.

Tuskalance (17)

Keikka oli keskittynyt täysin 90-luvun tuotantoon. Saatuaan Talesin soitetuksi yhtye tarjosi vanhasta repertuaaristaan vielä kappaleet Better Unborn, My Kantele, Folk of the North sekä Abhorrence-lainan, Vulgar Necrolatryn. Ei muuta kuin mitä mainiointa juhlavuotta bändille!

Norjalaisen black metalin legenda Immortal koki loppunsa aiemmin tänä vuonna. Bändin nokkamies ja säveltäjä, tuo surullisenkin kuuluisa, lukuisien huumorivideoiden kohteeksi joutunut maalinaama, Abbath, laittoi yllättäen pillit pussiin yhtyeen puolesta. Mies päätti kuitenkin jatkaa musiikin tekoa omalla nimellään. Nyt vanha vihtahousu ratsasti takaisin Tuskaan kuuden vuoden jälkeen. Oliko ilmassa uuden alkua?

Tuskalance (18)

No jaa. Kyllähän mies vieläkin osaa soittaa, esiintyä ja huvittaa, mutta vähän jäi silti tönkkö maku. Keikalla kuultiin niin Immortalin kuin Abbathin sivuprojekti I:n kappaleita sekä yksi kokonaan uusi sävellys. Bändin liveveto oli debyytti sekä I:n kappaleille että uudelle kokoonpanolle, josta löytyy jäseniä nimekkäistä norjalaisbändeistä, kuten Gorgorothista, God Seedista ja Borknagarista.

Ei tämä superryhmä kuitenkaan aivan pottia räjäyttänyt.  Oli toki pitkästä aikaa lämmittävää kuulla Immortalin klassikkoveisuja, kuten One By One, Tyrants ja Withstand the Fall of Time. Samanlaista sielukkuutta niistä ei kyennyt silti löytämään millään. Asiaa ei parantanut se, että etenkin Abbathin kitarasoundi oli monessa kohtaa hyvin epäselvä. Miehen mikistäkään ei välillä tahtonut kuulua. Myös tutut maneerit nähtiin ilmeilevistä yleisönhuudatuksista klassiseen tulen sylkemiseen. Tämä kaikki yhdessä hyppelevän agendan kanssa jätti show’sta hajanaisen kuvan. Vaikea sanoa, mitä bändistä pitäisi ajatella. Jäädään odottelemaan, mitä tuleman pitää.

Tuskalance (20)

Ruotsalaisella alkoi, ruotsalaiseen päättyi. In Flamesille oli annettu lauantain pääesiintyjän paikka. Ihme kyllä, mutta en muista, että olisin nähnyt aiemmin tätä yhtä Göteborg-metallin pioneeribändiä keikalla. Siihen tosin saattaa olla selityksenä se, ettei yhtyeen musiikki ole koskaan erityisemmin puhutellut meikäläistä – etenkään nykyinen linja.

Tuskalance (25)

Only for the Weak -hitillä käynnistynyt keikka ei odotetusti tarjonnut pidemmän päällä isompia elämyksiä. Yhtyeen suorittaminen oli ihan tyydyttävää, mutta jotenkin liian pelkistettyä. Bändin nykyään harrastama alternative-, groove- ja diskorocktrippailu ei vain oikein näyttäydy kovin kiinnostavana. Yhtye teki joitain iskeviä ralleja aikoinaan, mutta onhan tämä melko dollarimetallia tätä nykyä. Hieman laittoi myös väsyttämään jatkuvasti enemmän hipsteriltä näyttävän laulaja Anders Fridénin piripäinen olemus ja höpötys. (EJ)

Sunnuntai

En edes yritä kilpailla raporttitekstin määrässä kollega Järvisalon kanssa. Oma Tuska meni pääasiassa liveraportointia hoitaessa Infernon Twitteriin ja Instagramiin yhdessä lehden muun festaritiimin kanssa. Seuraavassa kuitenkin muutama sananen sunnuntain keikoista:

Tuskalance (21)

Se, että todistaa Children of Bodom -kiipparisti Janne Wirmanin Warmen-yhtyeen keikkaa ylipäätään missään, on erityistä. Yhtye on kuitenkin ollut olemassa tämän vuosituhannen alusta saakka ja tehnyt siinä ajassa viisi levyä. Inferno-lavalla sunnuntain avanneen bändin olisi kyllä voinut jättää näkemättäkin. Meno oli sen verran staattista ja melkoisen kaukana viihdyttävästä metallikeikasta. Olen sanonut aikaisemminkin, että melodista, puhtaasti laulettua metallia soisi Tuskassa olevan enemmän. Tai jos on vain vähän, niin olisi edes sellaista, millä on muutakin arvoa kuin nimekäs miehistö ja esiintymisharvinaisuus.

Päälavalla soittaneeseen Mokomaan tuli jo aikaa sitten totaalinen ähky, jonka ensi kertaa laukaisi oikeastaan pitkästä aikaa lupauksia herättänyt, vuonna 2012 julkaistu 180 astetta -albumi. Myös Tuskan päälavan keikka antoi hiukan viitteitä siitä, että Mokomaa voisi taas ruveta seuraamaan enemmänkin. Ja miksi ei – Suvilahdessa soitto soi pieteetillä ja yleisö oli mukana käsineen ja yhteislauluineen. Eikä se määrä jengiä voinut olla väärässä.

Tuskalance (22)

Melkoisen odotettu taisi olla Inferno-lavan kolmen ihanaisen metallinaisen muodostaman The Sirens -koalition veto. Theater of Tragedyn Liv Kristine, ex-The Gathering Anneke van Giersbergen ja The 3rd And The Mortalin Kari Rueslåtten ovat kaikki tekijänaisia, mutta kolmikko ei yhteislavalla saanut koottua hommaa osiensa summaksi siinä, mitä tulee meiningin sulavuuteen. The Sirensin setissä kuultiin bändin omaa materiaalia sekä jokaisen emännän soolo- ja entisten bändiensä tuotantoa. Paikoin lavalla oli vain yksi laulaja, mutta välillä muutkin tulivat veivaamaan toistensa kipaleita. Kuten kollega Laakso sen osuvasti jälkipuinneissa laittoi: ”Törkeän kovia mimmejä vetämään.”

Sisälavan Strong Scene Collectiven metallivitsi jaksoi huvittaa ilmestyessään H&M:n vaatemallistoon. Tuskassa vitsi vietiin vielä pidemmälle ja skämmin ”bändit” heräsivät oikeasti eloon. Tiedä sitä, olisiko kannattanut. Kolmen vartin soittoaika koko ”artisti”kouralliselle tuntui aivan liian pitkältä ja tylsältä. Ihan kiva juttu, mutta näin kauaa ei kanna edes Spede Pasasen vanha rautakauppasketsi.

Tuskalance (23)

Edellä todetun vuoksi olikin helppo lähteä takaisin nauttimaan päälavan Opethista, jonka huipputeknisestä ja nykyään jo hyvin kepeästä progemetallista on muodostunut aikaa sitten jonkinmoinen instituutio. Olen todistanut ruotsalaistaitureita festareilla aikaisemminkin, mutta vasta nyt tuntui, että Tuskan päälava ja auringonpaiste taitavat sopia Opethillekin. Keikkaa oli suorastaan ilo kuunnella miksauskopin leveysasteilla, ihan vaan paikallaan rauhassa seisten. Päälavalta taiottu tasapainoinen yleissoundi sen kun vain täydensi kokonaisvaltaista kuuntelukokemusta.

Samaa ei voinut sanoa Tuskan Inferno-stagen osalta päättäneen Stratovariuksen keikasta. Lähes puoliväliin asti settiä homma oli äänentoiston kannalta melkoista kaaosta. Milloin puuttui kitara, milloin koskettimet tai basso PA:sta kokonaan. Tämä ei tosin haitannut bändin menoa, vaan se pisteli luvatusti legendalevynsä, vuoden 1997 Visionsin läpi alusta loppuun. Siitäkin huolimatta, että levyn pituus on 63 minuuttia ja soittoaika vain tunnin. No, välispiikit pois ja sitä rataa.

Tuskalance (24)

Stratoille ei kaikesta huolimatta raikuvia aplodeja sadellut, sillä suurin osa heidänkin yleisöään oli jo siirtynyt festareiden pääesiintyjän, shock rock -pioneeri Alice Cooperin pakeille. Ja olihan se hirmuisen kova. Ainakin minulle Tuska 2015 oli esiintyjäkattaukseltaan laimein koskaan, mutta kun 67-vuotias Vincent ”Alice Cooper” Furnier pisti shown pystyyn, niin siinä unohtui se henkilökohtainen orastava pettymyskin. Cooper bändeineen tykitti puolentoista tunnin aikana ilmoille järkyttävän määrän hittejä House of Firesta Billion Dollar Babiesiin, Electedistä harvinaisempaan Lost in Americaan (!) ja He’s Backistä setin sinetöineeseen School’s Outiin. Spandex-housuisen ja punamustaraitatakkisen, vetreästi askeltaneen veteraanin lisäksi tulessa oli myös AC-bändi. Erityisesti kuvan kaunis ja pirun osaava kitaristi Nita Strauss, aina yhtä tyylikäs keppikeisari Ryan Roxie ja sulavan taidokkaasti rytmitellyt rumpali Glen Sobel tekivät tästä keikasta yhden kovimmista koskaan näkemistäni Alice-vedoista. (JS)