Kotimaisen kiemurametallin aseveljet – haastattelussa Amoralin Ben Varon ja Omnium Gatherumin Markus Vanhala

Kuva: Lance Kooma

Omnium Gatherumin Markus Vanhala ja Amoralin Ben Varon istahtivat Infernon kanssa töölöläisen kahvilan pöytään sateisena joulunalusviikon alkuiltana. Bändiensä perustajajäsenet ja biisintekijät paransivat oluiden äärellä maailmaa ja pohtivat ystävyyttä, sävellystyön haasteita sekä luovan taiteilijan asemaa nykymaailmassa.

Yhtyeet eivät osu yhteishaastatteluun sattumalta. Sen lisäksi, että kummankin progella leikittelevän hevipumpun tuleva levy on laatuaan seitsemäs, heillä on pitkä ja värikäs yhteinen historia.

Ben Varon: – Mehän ollaan vaihdeltu jopa soittajii. Vanhala on soittanu meidän tokalla levyllä sooloo. Sit Niko [Kalliojärvi, Amoralin laulaja] on ollu teillä lainassa kiertueella. Teiän yks basisti on ollu meillä tuurava basisti. Meiän ex-basisti on teiän nykyinen basisti.

Markus Vanhala: – Mennääks naimisiin?

Helmikuussa, kun kummaltakin bändiltä kimpoaa maailmalle uusi levy, ensimmäinen keikka Lutakossa soitetaan, kuinkas muuten, yhdessä.

Markus: – Siellä olemme molemmat. Amoral ja OG. Tuomas Saukkonen [Before the Dawn, Wolfheart] lihaksineen on myös mukana. Hän on myös heilunut jollain tapaa mukana skenen alusta asti. Vaan tyhmät jaksaa heiluu vielä.

Ben: – Tai kovimmat.

Markus: – Kovimmat ja tyhmimmät.

Bändien rakkaustarina on ollut alusta asti syvä ja merkityksellinen. Amoralin ensimmäinen keikka Kehä kolmosen ulkopuolella 2000-luvun alussa oli juuri Markuksen järjestämä.

Ben: – Mä muistan miten me tavattiin. Meiän ex-kitaristi Silver Ots oli ostanut Oskun Divarista Omnium Gatherumin Wastrel-ep:n…

Markus: – Tulittekste kattoon jotain keikkaa sitten.

Ben: – Me tultiin kattoon teiän Helsingin-keikkaa. Me katottiin siit vihkosta et hei, Markuksella on samanlainen skeba kun mulla, nää ei voi olla pahoja jäbiä. Ja musa oli siistii. Melodista dödöö, mennään tsiigaa. Siel annettiin demo. Ihan vaan et hyvä meininki, tykätään, meilläkin on bändi. Ja sit Vanhala tais soittaa tai pistää sähköpostii. Oliks sähköpostii olemas vielä?

Markus: – Oliks sähköö olemas sillon?

Ben: – Markus tuli hevosella Helsinkiin, silinterihatussa kutsumaan meiät Kotkaan keikalle.

Markus: – Kuuntelin kotona gramofonillani.

Ben: – Tää on koomista nyt kun on käyny Austinissa Teksasissa keikalla, ja Tokiossa. Mut sillon kun tuli tää, et lähettekö Kotkaan… Me ei oltu ikinä soitettu Helsingin ulkopuolella. Me oltiin soitettu kerran Helsingissä, lähetään siitä.

– Ja sitten et Kotkaan? Missä? Kun eihän Suomeekaan ollut tullu kierrettyä ennen näitä bändihommia. En mä tienny hevonhelvettiä. Tiesin Tammisaaren, meil on mökki siellä ja mä oon istunu takapenkillä, kun iskä ajaa sinne. Sitten KOTKA. Miten me sinne päästään? Onkse kaukana? Ei saakeli. Ja tyttöystävän faijan autolla koko bändi sinne.

Markus: – Niin, sata kilsaa.

Ben: – Sata kilsaa! Se oli kyl jännää. Siin oli rundifiilistä.

Kaverit innostuvat muistelemaan tapausta kummankin äänestä selkeästi paistavalla lämmöllä ja naureskelevat hilpeinä toistensa jutuille.

Ben: – Eiks siel ollu ihan kivasti jengii? Jotenki junnut kävi sillon keikoilla eri tavalla.

Markus: – Se oli loppuunmyyty ja sinne jäi vielä jono ulos.

Ben: – Voi olla että täs on tämmöstä vuosikymmenien lisää.

Markus: – Ei ole. Harvoin paukuttelen henkseleitä, mutta se oli ihan fakta. Aloitimme huipulta, ja sen koommin…

Ben: – Se on ollut yhtä alamäkee siitä.

Tästä illasta käynnistyi pitkä suhde bändien kesken. Yhteiskeikkaa tehtiin lopulta myös Etelä-Suomen läänin ulkopuolella. Yhtyeet päätyivät jopa aloittelemaan levytysuriaan samalle levy-yhtiölle, brittiläiselle Rage of Achillesille.

Tänä vuonna kumpikin bändi julkaisee seitsemännen levynsä. Mitä odotuksia se tuo mukanaan? Mihin seitsemäs levy kaikkien näiden vuosien jälkeen vie?

Markus: – Läpimurto on tulossa. Billboardin ykkönen. On sellanen tunne et nyt lähtee.

Rähinää ja tunnelmointia sopivassa suhteessa

2016 on Omnium Gatherumille juhlallinen etappi. Tänä vuonna tulee kaksikymmentä vuotta siitä, kun 14-vuotias Markus Vanhala perusti bändin.

– Ja homma oli huomattavasti ammattimaisempaa ku nykyään, koska sillon jopa reenattiin, hän sanoo.

Yhtyeessä ei ollut vielä tuolloin muita sen nykyisiä jäseniä. Silloinen laulaja-kitaristi Olli Lappalainen on kuitenkin pysynyt kiinteästi mukana bändin vaiheissa.

– Ukko on tehny meidän ekasta demosta lähtien kaikki meiän kansitaiteet. Ja Olli on edelleen mulle sellainen muusa. Muusa kautta mesenaatti. Sen kaa tulee ehkä eniten keskusteltuu bändin taiteellisista asioista. Hyvin paljon uuden levyn matskuu tuli niin, että Olli istu meikäläisen sohvalla ja joi kaljaa, kun meikäläinen teki uusii riffei. Sit se huuteli sieltä, että tähän tarvis sellast jännitettä ja muuta.

Olli on Markuksen mukaan vastuussa myös uuden Grey Heavens -levyn soundista. Bändi on kahlannut parilla edellisellään melko eeppisissä vesissä. Uusimmalla kuullaan iskevämpi, ärjympi Omnium Gatherum. Ollin mielestä se oli tarpeen.

– Tuli mieleen et se ois varmaan hyvä idea, ettei aina jumita levyn alkuun kahta minuuttia ennen ku alkaa tapahtuu jotain. Nyt se on vaan lataus ja laakilla suoraan sotaan.

– Muutki pojat halus tehdä vähän vihasemman levyn. Varmaan joku ahaa-elämys tuli kans siitä, kun käytiin pari kertaa Jenkkilässä. Ensimmäist kertaa ton edellisen levyn jälkeen. Huomas vaan, et kyllä ne rähinälevyt toimii livenä aika hyvin. Se on kivaa ku jamppaa hyppää lavalle ja menee sielt ties miten päin pois. Nyt tuli sellanen fiilis, et tehdään niille jampoille nyt tällä kertaa.

Amoralin suunta uudella In Sequencella on taas selkeästi tunnelmallisempi. Ben osoittaa osatekijäksi bändin kokoonpanon evoluution.

– Sain aikanaan niin paljon fiilistä siitä, että sai melodisen laulajan bändiin, että se lähti ehkä hiukan lapasesta. Tälleen jälkikäteen katottuna. Ja sitä on vähän otettu takasin. Et okei, ollaas kuitenkin metallibändi. Mut ehdottomasti mä diggaan niist suvantokohdista. Akustisista pätkistä, melodioista ja puhtaast laulusta. Kyl se on iso osa sitä, mitä bändi nykyään on.

Vaikka uusi Amoral-levy on riisutumman kuuloinen kuin aiemmat, bändi on samaan aikaan kasvattanut soittaja-arsenaaliaan olennaisesti. Mukana on nyt kaksi laulajaa ja päätoimisempi synisti, kun kitaristi Masi Huikari keskittyy enemmän koskettimiin. Yhtyeen vanha laulaja Niko Kalliojärvi on ehkä hieman yllättäen palannut ruotuun – nyt kuitenkin Ari Koivusen rinnalle ja samalla myös kitaranvarteen.

– Niko on joskus käyny kaveripohjalta vetään meidän keikoilla pari vanhaa biisii. Sitä on sattunu aina silloin tällöin vuosien aikana. Sit Tuska-keikan jälkeen pari kesää sitten me puhuttiin rumpali-Juffin [Juhana Karlsson] kans, et oli kyl saakelin siistii taas Nikon kans. Se kemia ei oo hävinny mihinkään. Lavoilla on heti ihan eri meininki ku se apina saadaan sinne vetään. Siinä on enemmän energiaa kun muussa bändis yhteensä.

– Niko on treenannut viimeset kaheksan vuotta kitaraa todella aggressiivisesti. Ja Masilta taas tarvittiin enemmän synaa uusissa proge-eeposbiiseissä. Mietin et jos lähettäs tällaselle big band -linjalle. Että meit ois enemmän. Enemmän laulajii, enemmän kitaristei, enemmän käsipareja.
Niko lähti mielellään mukaan, pienen harkinnan jälkeen.

– Iha vaan tämmönen hullu idea, joka piti kattoo läpi. Mut kyl se vaan toimii. Nyt uudel levyl on tasasesti kumpiki laulaja äänessä. Siel on kolme kitarajuttuu. Siel on paljon enemmän synaa, nyt kun meillä on synisti joka pystyy irtautuu myös livenä.

Omat vahvuudet löytyvät kun jaksaa rönsyillä tarpeeksi

Amoral on päättänyt progeilla uuden levyn tiimoilta ihan urakalla. In Sequence on täysiverinen konseptilevy. Koska kumpikin pöydässä istuva mies on bändinsä pääasiallinen biisintekijä, keskustelu liukuu sävellysratkaisuihin ja niiden taustoihin.

Tuntuuko konseptilevyn rakentaminen siltä, että se helpottaa kokonaisuuden luomista, vai rajoittaako se luomistyötä, kun kaikkia ideoita ei vain ole mahdollista sovittaa yhteen sapluunaan?

Ben: – Se rajoittaa jollain tapaa. Mut mä oon nähnyt sen pelkästään positiivisena asiana. Amoral on rönsyilly ehkä useemman bändin edestä. Ja siitä on kritisoitu. Mut se on ollu myös meidän vahvuus, et tehään oikeesti laidasta laitaan. Jopa omasta mielestä vähän liiallisuuksiin. Ja sit ku sitä kaventaa tietosesti, niin se on vähän ku deadlinen asettaminen, se tuottaa luovia ratkaisuja. Sä rajotat et okei, tää on se tyyli mil tehään ja tää on se tarina. Se inspiroi tekeen asioita, joita ei välttämättä muuten tekis.

– Kun aika monta levyy on tehty silleen et no, kasa hyvii biisejä. Ja sit kun niitä on kaheksan, niin sit se on levy. Jotenki tää on ollut itelle tosi mielenkiintonen tapa. Esimerkiks sen sijaan, että vaan kirjottelee lyriikoita tähän biisiin ja tohon, niin teki ihan käsikirjoituksii alkuun. Täs on se keskushahmo, ja sit piirtää mindmappii, että kuka ja miten tää tapahtuu.

Markus: – Fläppitaulu esiin.

Ben: – Se on makeeta, et tekee samaan aikaan stoorii, lyriikoita, musaa. Sit siihen tarvii kutosbiisin. Mä sävellän sitä samalla kun treenataan nelosbiisii. Tosta tuli vähän isompi projekti. Ainakin nyt sitä on vielä jaksanu. Ehkä kohta on taas aika mennä perinteiseen hevilevyyn.

Markus: – Kun kritisoit itseäsi tosta, että rönsyili liikaakii. Niin minust se on nykyään tyhmää ku on niin vitun pienet lokerot. Jos miettii nyt vaikka Guns N’ Rosesia, niin aika paljon erilaist matskuu sieltä löytyy. Saman nimen alta. Tai sitten vaikka Rush tai Genesis tai tämmöset, mitkä on aika isoja bändejä. Myyneet ihan hyvin ihmisten kritiikeistä huolimatta. Mun mielest siinä ei oo mitään väärää, että tekee sitä miltä tuntuu.

Ben: – Kyllä. Sillä tavalla pystyy seisomaan joka levyn takana. Et sillon esimerkiks oikeesti tuntu, et piti vetää koko homma kasarirokiks vuonna 2008. Mutta meillä kesti vähän aikaa tajuta, mitkä on meidän vahvuudet. Et me ei olla se kovin kasaririffibändi. Mutta me ollaan aika helvetin hyvii siinä mitä me nyt tehään. Että Arin ääni ja Juffin rumputyöskentely ja meiän kitarointi sopii tällaseen musaan paremmin kun Def Leppard -tyyliseen riffittelyyn.

– Se omien vahvuuksien löytäminen on musta fiksuu. Kun kuuntelee tätä uusinta, niin kyl se silti on aika laaja se paletti. Vaikka sieltä on pudotettu jotain elementtei pois, niin ei se ihan Slayerii tai AC/DC:tä oo vieläkään.

Markus: – Meilläkin oli OG:ssa paletti kakkos- ja kolmoslevyn aikaan aika hukassa. Ei oikein tienny mitä piti tehä. Yritti esittää vähän rankempaa bändii. Ja sit samaan aikaan ehkä progempaa ja teknisempää bändii. Ei oikein tienny yhtään mitä tekee.

– Se on samaa vahvuuksien löytämistä. Sitä tajus, että melodisempi ulosanti on aina ollu se homma mitä haluu tehä.

Ben: – Pitää muistaa, että kummallakin meillä on varmasti ne levyt missä omasta mielestä on oltu hukassa, niin vähän välii joku tulee sanoon et se on ollu se suosikkilevy. Et se on ehdottomasti paras se meiän eka Arin levy. Monen frendin mielestä.

Markus: – On mullekin tullu moni sanoon että OG:n Years in Waste on paras. Ja sit ite vaan yrittää pitää suunsa kiinni, että selevä.

Ben: – Joo ei saa lähtee dissaan. Niissä on paljon hyvää. Moni biisi on…
Markus: – Sen ajan kuva. Se on aina. Ei sille mitään voi, millasia aikoja on millonki ollu. Joka levyn takana on aikanaan seisottu.

Henkilökohtainen elämä sävellystyön alustana

Kummankin bändin viimeisimpään on upotettu runsaasti biisintekijöiden henkilökohtaisia kokemuksia ja tuntemuksia. Omnium Gatherumin vihaisella levyllä kuuluu Markuksen harvinaisen stressaava vuosi. Hän muun muassa veti maailmankiertueita tuplana, kun Omnium Gatherum kiersi Eurooppaa ja Amerikkaa miehen toisen yhtyeen Insomniumin rinnalla.

– Sen jenkkirundin jälkeen ei oo varmaan ikinä ollu niin pitkää aikaa että en o koskenu kitaraan. Oli varmaan pari kuukautta. Muutama keikka vielä piti soittaa ja ei jaksanu ees treenata yhtään. Pari kuukautta se kitara oli ihan naulassa. Nyt se on taas käyny kiinnostaan pikkuhiljaa.

Mies oli vuoden aikana tien päällä yli yhdeksän kuukautta ja valmisti muissa väleissä OG:n uutta albumia. Se vaati veronsa.

– Koko viime vuos oli niin kiirettä keikkojen osalta, että jossain vaihees alkoi tulla ensimmäistä kertaa hevi kupista yli. Oli muutenkin omassa elämässä turbulenssia, kun vanha elämä romahti. Eikä missään vaiheessa kerenny käymään sitä läpi. Oli kyllä erikoinen se studiosessio. Alko vihdoin hevipaska riittämään, ku ei mitään muuta elämässä kerkee tekee ku hevii. Oli vähän rankka sessio.

Ben taas paneutui rakentamaan konseptilevyä henkilökohtaisen pakkomielteen ansiosta.

– Yleensä meidän levyjen sanoitukset on ollu enemmän henkilökohtasii. Mä oon aina vierastanu, vaikka tykkään bändeistä jotka vetää ihan fantasiamaailmasta, niin mullei oo niihin mitään kosketuspintaa. Sen pitää olla jotain, mistä on itellä jotain sanottavaa.

– Kun rupesin miettiin tätä konseptia, mul palas koko ajan mieleen parin vuoden takainen tapahtuma. Mä olin tulossa kotiin lenkiltä, ja vastaan käveli perhetuttu jota mä en yleensä näe kauheen usein. Se oli työhaalareissa, se toimii talonmiehenä eri paikoissa. Myös yhes helsinkiläisessä laitoksessa.

– Se tuli vastaan allapäin ja sano vaan, että on vähän huono päivä. Joku asiakas siinä laitoksessa, hän ei oo ikinä nähny sitä, mutta kuullu hänen kitaransoittoaan. Aina päivät pitkät ku on tehny töitä, hän on kuullu sitä ikkunasta. En tiä sitten oliksse asiakas alkoholisti vai mielisairas vai mitä. Mut se on ollu yksin huoneessa ja soittanu kitaraa. Helvetin hyvin, kuulemma upeeta kuunneltavaa. Ja yks päivä siel ei enää kitara soinu. Se oli menny tappamaan ittensä.

– Ja jostain syystä tää stoori… Mä en tienny mitään muuta tästä tyypistä paitsi et kitaristi, laitoksessa, tappanu ittensä. Jotenkin se jäi kummittelemaan niin että viel parin vuoden päästä se oli takaraivossa. Joku siinä oli mielenkiintosta itelle. Mä rupesin miettimään, et mikä vois olla se syy, mikä ajaa ihmisen itsemurhaan. Varsinki tällasen nuoren lahjakkaan tyypin.

– Siitä lähti mielikuvitus laukkaamaan. Levyn eri biisit on eri keloja mitä mä ajattelin, mitä se tyyppi on saattanu miettii päässään. Siel huonees. Mikä ajaa ihmisen tekeen noin lopullisen ratkasun. Siinä käydään myös sen vanhempien pään sisällä hetki. Ja yritin ajatella, et millanen sen maailma on saattanu olla. Tavallaan tribuutti ihmiselle, jota mä en ikinä tuntenu. Rakensin kokonaisen albumin sen ympärille. Ja totta kai se muuttu henkilökohtaseks. Kun alat miettiin et mitkä ne syyt voi olla, ne on syitä jotka sullon itellä päässä. Mikä maailmassa on niin väärin, et sä tekisit tämmösen.

Nykymuusikon rooli

Suhaamme oluiden äärellä edestakaisin, syvistä omakohtaisista tunnoista laajemman kokoluokan teemoihin. Bändien pitkä taival Suomen ja myöhemmin myös maailman metalliskenessä on antanut miehille ainutlaatuisen perspektiivin oman alansa rajuihin murroksiin.

Suurimpien bändien näkemys vaikkapa internetin vaikutuksista muusikoiden elämään on käynyt jo harvinaisen selväksi: pelkkää paskaa. Mutta miten asian näkevät uriaan tasaisesti marginaalisemmassa markkinaraossa rakentaneiden bändien perustajajäsenet?

Markus: – Alotanko monologin vai alotatko sie?

Ben: – Alota sää vaan.

Markus: – Asia on sekä että. Koska olenhan suomalainen, niin aloitan näistä paskoista puolista. Itseä ärsyttää nykykulttuurissa se, että sun pitäis olla joku sosiaalimediajulkkis.

Ben: – Kyllä.

Markus: – Oot sitten pieni tai iso bändi, niin sun pitäis kirjottaa joku raportti tästä, että olen nyt Salla Harjulan kanssa tekemässä haastattelua ja Ben Varonin kanssa kahvilla ja meillä on niin vitun siistiä ja otetaan tästä kuvat ja otetaan videot ja sitten faneille jakoon suoraan. Toi mulle tökkii henkilökohtaisesti ihan vitusti. Koska ei jaksa kiinnostaa tehä niitä. Tai jos oisin fani. Ite diggasin aikanaan siitä, et bändit oli mystisempiä. Myö nyt ei olla tehty mitään mystistä imagoo itestämme…

Ben: – Niitten ei tarvinnu tehä mystist imagoo, kun sillon sä sait vaan sen Suosikin kerran kuussa. Ja ne oli tual ja sä olit täällä. Nyt Slash twiittaa koko ajan. On se vähän eri asia.

Markus: – Vielä enemmän marginaalibändit joskus 90-luvulla, kun sä et oikein saanu niistä tietoa mistään. Sit saat jostain pienii tiedonrippeit, niin vittu et oli siistii. Nyt kun kaikki on tarjolla, niin onhan se semmost tyhmää kulutustuotetta.

Ben: – Tosin ei sitä ehkä osais kaivata, jos ite ois nyt 18-vee. Kun ei oo ikinä nähny sitä. Niitten mielestä varmaan totta kai starojen pitää koko ajan twiitata missä ne menee.

Markus: – Ei oo enää sitä fiilistä, kun joku kaveri löys jostain Entombedin levyn. Myö kun asuttiin tuolla maakunnissa, nii joku teki aina reissun Helsinkii ostaan jouluna levyjä. Sitte koko kylän hevipenat keräänty yhelle tyypille kuunteleen, että mitäs levyi ostit. Ja ne kaikki levyt kuunneltiin läpi helvetin mont kertaa. Oli ne paskoi tai hyvii, ei mitään väliä. Paskatkin levyt luukutettiin ja yritettiin imee kaikki irti. Tota meininkii ei oo enää. Nyt Riku-Petteri 12-vee laittaa Spotifyn päälle ja kuuntelee kymmenen sekuntia että paskaa paskaa paskaa.

– Tavallaan se on hyvä että kaikki on tarjolla. Mutta sitä on tarjolla niin helvetisti, että sielt on vaikea löytää mitään. Kyllä se periaatteessa meiän bändeille on tehny paljon hyvää, nää feisbuukit summuut. Ilmasta markkinointia on paljon helpompi tehä, koska lafkojen budjetit on kuitenkin nykyään mitä on mainonnassa. Joten en ole puolesta enkä vastaan, pikemminkin päinvastoin.

Ben: – Samoilla linjoilla. Vähän se bändien ruikutus, mikä on jatkunu monta vuotta netistä, vaikka olen monesta samaa mieltä, niin sitä ei jaksa lukee. Ja sitä ei jaksa hokee ite. Se on totta, että mistään ei tuu massii. Mutta niin se nyt on ja sä voit olla tekemättä musaa jos ei kiinnosta. Itehän teen niitä biisejä, tuli ne pihalle tai ei. Turha sitä on valitella.

– Toihan on erinomainen idea toi streamaus, jos siitä sais jotain rahaa. Se on ainoo mikä voi netissä olla tulevaisuudessa vaihtoehto. Kyl sen huomaa ite. Mua ärsyttää oma käyttäytyminen. Siinä missä teininä levy kuunneltiin tuhat kertaa läpi, ku sä sait kaks levyy kuussa ostettuu, nyt sä teet koneella hommia ja pistät Spotifysta levyn. Sit kun se loppuu, laitat toisen levyn. Ne ei vaan lopu, niitä on niin paljon.

Markus: – Ei mikään kiinnosta enää silleen kun ennen. Levyn pitää olla helvetin hyvä.

Ben: – Millon on viimeks ollu levy, et sä oot kuukauden luukuttanu sitä repeatillä, koska se on niin kova? Ja on niin paljon tsekattavia levyjä. Tältä bändiltä tuli uus, siltä tuli, tuolta. Ne kaikki pitää tsekata. Joka perjantai tulee niin paljon levyjä. Ne kaikki kuuntelet kerran, tai mä en edes muista mitä kaikkii oli mitä piti kuunnella.

Markus: – Ei jaksa ees tsekata suurinta osaa levyistä. On muutamat luottokaverit, joista tietää, että tolla on hyvä maku. Että jos toi suosittelee jotain, niin sen tsekkaan aina.

– Mutta sit taas. Levymmehän myyvät paremmin internetin ansiosta, koska kaikki levyt ovat tarjolla. Ei meidän levyt oo missään Prisman lootassa myynnissä tai ABC:n Poptorilla. Ne on nyt kuitenkin saatavilla. Ihmiset pystyy kippaamaan ne ostoskoriin paremmin.

Ben: – Kyl alekorista on kummankin levyt löytyny. Kerran Vanhala lähetti mulle kuvan jostain Kotkan Anttilasta, missä meidän sinkku oli viiskyt senttiä poistossa. Ja naureskeli! Sit valehtelematta seuraavan kerran ku mä oon Anttilassa, siel on heidän neloslevy kahen euron tarra päällä. Siin oli kyllä niin herkullinen tilanne, että heti kuva Markukselle. Se väitti että mä oon laittanu sen sinne. Ei, mä vannon. Teiän levy oli siel kahen euron laarissa. Jes. Oikeus toteutui.

Markus: – Puhuin siis läpiä päähäni. Olemme markettimateriaalia. Ja ihan sama minne divariin mennään, niin sieltä löytyy molempien koko kataloogi varmaan.

Tähän väliin on mainittava, että itsekin törmäsin yllättävässä levylaarissa OG:n levyyn. Stuck Here On Snakes Way (2007) tuli viime vuonna vastaan toisella puolella maailmaa, australialaisessa levydivarissa. On kai miehen myönnettävä, että ilman internetiä vastaavaa ei olisi tämän kokoluokan bändille varmaankaan mahdollista.

– Ei varmaan. Ja sit toi just, että paitaa on ympäri maailmaa. Koska webbimailorderit toimii. Ja pyöritämmehän ihan itse näitä paitabisneksiä. Joten emme ole enää muusikkoja, vaan…

Ben: – Paitamyyjiä.

Markus: – Kiertäviä paitakauppiaita. Musiikki on sivuseikka.

jackson-2016-scx

KILPAILU: Keksi Ben Varonin ja Markus Vanhalan fiktiiviselle yhteiselle bändille nimi ja voita Jackson Monarkh SCX -kitara!

Mikäli Ben Varonilla ja Markus Vanhalalla olisi yhteinen bändi, mikä sen nimi olisi, ja miksi? Parhaan nimen ja perustelun keksinyt palkitaan Jackson Monarkh SCX -kitaralla. Kilpailu päättyy 1. maaliskuuta. Kitarasta voi lukea lisää tämän linkin takaa.

KILPAILU ON PÄÄTTYNYT. Voittaja on Janne Viitala. Lue lisää täältä.