Suomispeedin ensimmäisessä aallossa lyhyesti verevää pioneerityötä tehnyt NNS on jatkanut uraansa 2000-luvulla. Mukavan biisipainotteinen Devolution of Species (2009) oli ihan ok levy, mutta nyt ruuvi on kireämmällä, eikä meininki harmi kyllä tunnu olevan kovinkaan imukas.
Ensinnäkin Time Is the Firella on 16 biisiä, eli ihan liikaa, semminkin kun kaikki niistä eivät todellakaan ole kovaa kamaa. Toisekseen, viimeistään soitannollisten suoritteiden tason suhteen olisi kaivannut kovapäistä tuottajaa. Bändi on toki uusinut miehistöään, mutta silti tekijämiesten koplalta voisi odottaa asiallista, jopa jämäkkää soittoa. Levyllä ei kuulla romahduttavaa kompurointia, mutta meno tuntuu olevan ihmeen kankeaa, etenkin kun bändi tuntuu uusineen vähän tyyliään ja jopa tavoittelevan teknisyyttä ja progressiivisuutta.
Myös laulun suhteen mennään jokseenkin ankealla linjalla. Debyytillä (1989) bändin speed metal ihastutti osin juuri poikamaisen melodisen laulun vuoksi, mutta Ilkka Järvenpää raakkuu puolittaisella kurkkuäänellä hyvinkin väkinäisen kuuloisesti. Miehen palkeista mitä ilmeisimmin irtoaisi kunnon hevikailotus – siihen viitataan useampaan kertaan –, mutta pääsääntöisesti laulu on rasittavaa kärinää.
Tavallaan tulee fiilinki, että NNS yrittää olla vanhoilla päivillään vähän liian uskaliaasti aiempaa hurjempi ja äärimmäisempi. Konstailemattomampi perustahkoaminen tuntuu irtoavan edelleen asiallisesti, mutta pahimmillaan yliyrittämisen käry on aika korventava niin ilmaisun kuin biisienkin osalta. Ei tämä nyt oikein lähde.