NWoBHM on ensimmäinen genrenimeke, joka nousee mieleen vuodesta 2012 toimineen brittiläisbändin vahvasti perinteitä kunnioittavasta ilmaisusta. Vaikka kyseisen lajityypin alla on tehty monia urotekoja, se ei ole suora laadun tae. Terminusin kakkosalbumi on tästä valitettavan kiusallinen esimerkki.
Jos aloittaa positiivisista asioista, albumilla on mukavan jyräävä ja rouhea äänimaailma. Levyllä ei mielestäni myöskään apinoida minkään alan pioneeribändin tyyliä, ainakaan suoraan. Omat sovitusratkaisunsa yhtye on kuitenkin onnistunut jättämään jopa hämmästyttävän ideaköyhiksi ja yhdentekeviksi. Seitsemän kappaletta 42 minuuttiin tarjoaa käytännössä itseään toistavaa harmaata massaa, jossa ei juuri oivalluksilla väläytellä.
Ilmaisun suurimmat potentiaalin tappavat tekijät ovat tylppäkulmainen riffittely, puuduttavan tylsä melodialiruttelu ja monotonisesti nariseva laulaja. Kyseisissä osa-alueissa hiertää myös ajoittainen epävireisyys, mikä tosin saattaa olla vain mainitsemaani ideaköyhyyttä. Kun vielä lyriikat ovat mallia miekka ja lohikäärme, ei voida puhua kovin vaikuttavasta taideteoksesta.
Väittäisin, että edes bändin edustaman genren kivenkova fani ei voi pitää lopputulosta kovin mieleenjäävänä. Itselleni levyn kuuntelu on joka tapauksessa enemmän suoritus kuin nautinto.