Miten näitä levylafkojen historiakatsaus-ja omakehukokoelmia oikein pitäisi arvioida? Levykokonaisuutena tämäkin 14 biisin sekasotku on yhden kirveen väärti – vai millaisen olettaisit sen olevan, kun mukana on metallia etuliitteillä nu, reggae, thrash, doom, classic, power, a cappella, symphonic, gothic, industrial ja mitä vielä. Ai joo, God Is an Astronautin ambientbiisi. No niinpä.
Olisiko levy sitten parempi dokumenttina levy-yhtiön erinomaisesta musavainusta ja loistavasta mausta? Ei saakeli todellakaan. Mukaan on saatu muutama hyvä biisi, mutta maapallolta ei löydy ihmistä, jonka mielestä kaikki levyn kappaleet olisivat mahtavia. Kaikeksi onneksi osa uppo-oudoista bändeistäkin onnistuu herättämään mielenkiinnon. Tremontin tarttuva grungenkatkuinen metalliralli A Dying Machine ja Nervosan kipakka thrashsivallus Kill the Silence ainakin antavat aiheen tutustua yhtyeisiin tarkemmin.
Napalm on metallikentän pienehkön mittakaavan suurempia tekijöitä. Kokoelman perusteella sen rosteria ei voi mainostaa varsinaiseksi musiikillisen kuranttiuden eturintamaksi. Nimekkäimpiä tekijöitä ovat todella vanhan liiton operoijat Dee Snider ja Candlemass, eikä Moonspellkään aloittanut uraansa viime vuonna. Talliin haalattujen etabloituneiden tekijöiden urien jatkamisen sijaan heruu kahjouspisteitä omituisuuksista ja eklektisyydestä.
Kokoelma tekee sen, mitä nämä yleensäkin: aiheuttaa hämmennystä julkaisupoliittisista järkisyistä ja epäuskoa siitä, miten kaikelle riittää faneja. Tietyllä tavalla levy on ihan liikaa, mutta toisaalta tällaisesta juhlakalusta olisi pitänyt paisuttaa oikeasti kattava pläjäys, Napalm-bändeistä kun ei ole pulaa. Stonerit ja folkit ainakin uupuvat tyystin!