Suomidödön legendaarinen kantaisä riistää paluu-ep:llään Disharmonic Orchestran Expositionsprophylaxelta (1990) hankalimman levynnimen valtikan. Sisällöltään Megalohydrothalassophobic taas on sitä tasoa, että se hamuaa aatelointia klassisen death metalin kovimpien joukkoon.
Esi-Amorphisina tunnettu yhtye teki vain pari pienjulkaisua ennen lopettamistaan vuonna 1990. Myyttiselle undergroundtasolle jäänyt bändi on uudella, kuusi vuotta sitten alkaneella kierroksellaan miltei samassa kokoonpanossa ja palaillut asialle mukavan kiireettömästi.
Harkittu paluu kuuluu omanlaisena otteena, joka on ankkuroitu tiukasti perinteeseen, mutta meno ei silti kuulosta oikein miltään toiselta yhtyeeltä. Murakasti ryskivät riffit, sopivan lotiseva biitti ja roisi korina pitävät meininkiä yllä erinomaisen miellyttävästi. Sunlightiin viittaava, mutta siitä silti eroava ja erinomaisen murea soundipoliitiikka pönkittää ajatusta operoinnista uuden ja vanhan aikakauden välillä.
Nelibiisisellä levyllä on hyvä groove ja erinomainen meininki. Biisien keskinäinen monipuolisuus ja dödörunttauksen ennakkoluuloton höystäminen paitsi maideniaanisilla kitaroilla myös doom- ja blackmetallisilla sekä progressiivisilla sävyillä toimii todella mainiosti.
Jos samaa laatua on tulossa joskus levyllinen, ollaan genren uuden merkkiteoksen äärellä.