Saudiarabialaisen Al-Namroodin paikallisilla mausteilla rikastettu black metal ei edelleenkään herätä neutraaleja tuntemuksia. Vahvasti viha-rakkausakselin ääripäihin asettuva yhtye on ilmaisussaan kohtuullisen uniikki.
Edellisen pitkäsoiton Enkarin (2017) kompastuskiveksi muodostui kappalemateriaalin epätasaisuus, eikä tuorekaan pitkäsoitto ole vailla karikkoja. Tällä kertaa palaset loksahtavat kohdilleen hieman paremmin, vaikka eipä yhtyeestä vieläkään saa mustan metallin System of a Downia. Solisti Humbaba on joka tapauksessa ottanut joko tietoisesti tai tiedostamatta haltuunsa Serj Tankianin maneerit, niin hyvässä kuin pahassa.
Wala’at on selkeä askel parempaan ja merkki siitä, että yhtyeellä riittää luovaa virtaa ja näkemystä. Silti tajuntaan iskevät tapporallit jäävät yhä uupumaan. Hyviä ideoita riittää, mutta tuntuu, että niistä ei ole otettu kaikkea irti. Jonkinmoista jäsentelyä kaivattaisiin.